JÄÄLOISTOA.

Kun olin nuori, kerran silmät näin niin kummalliset. Unhoita en niitä. Ja vaikka ikuisuus on vierryt siitä, ne vielä elävinä välkkyy edessäin.

Ne silmät kimaltaa kuin alppijää. Ja kehä kirkas sinisyyteen sulkee mun sieluni, kun vaiti ohi kulkee hän — kylmä uni täynnä kylmää ikävää.

Vain kerran valta kuninkaallinen on mulla: nyt ei katsettaan hän nosta. Hän sulaa aavistuksen hurmiosta ja käsiäni etsii, ääni vavisten.

Oi, jyrkänteellä hohtaa Edelweiss, on ilma kevyt, puhdas, ihmeellinen. Mut säilymään tuon valon, tuoksun, sinen vain hengen aurinkoinen, kirkas voima sais.

Miks väkevien osaa tahdoinkin? Ma tiedän: niin ei olentoni luotu. Kun ensi malja arasti on juotu, se särkyy lailla heikon, hauraan kristallin.

Niin talveen valkoiseen ja kirpeään taas jähmettyy sen hetken loisto, huuma, ja tuomitaan mun sydämeni kuuma taas alppijäätiköille, viluun viiltävään.