KOHTALO.

Oli kerran kaksi nuorta, ihanaa ihmislasta. Kevät saapui ja herätti heidän sielunsa rakastamaan. Kuin kaksi uhriliekkiä puhdasta, autuasta sinitaivaita päin ne nousivat, vavisten toisiaan.

Oli vielä silmulla puut, lumipälviä tuolla ja täällä. Utu kylmä ja valkea aamuin leijaili pinnalla veen. Mikä kuulaus ilmojen! Tuulet huokuivat kumpujen päällä. Oras nouseva verhosi laaksot hentohon vihreyteen.

Joka aamu hämmästyksellä yhtä raikkahalla nuo kaksi kaunista lasta toisensa kohtasivat kuin ensi ihmiset aikojen rannalla ruskottavalla. Oli silmänsä suuret, autereiset ja kosteat.

Joka päivä päihdytti heitä harhailu onnellinen. Jalat joustavat siivitti ihana, siintävä kaukaisuus. Oli ihmeitä haihtuva pilvi, lehden puhkeaminen. Joka hetki aukeni heille maailma tuoksuva, uus.

Joka ilta huumauksensa taivaasta huikaisevasta nuo kaksi kalveten astuivat maahan todelliseen. Kuin linnut säikähtäneet lumoverkosta kimmaltavasta pois riistäytyin he kauas lensivät erilleen.

Sade vihmoi, aurinko paahtoi kenttiä multaisia. Kohos niille kukkien aaltoavaiset paljoudet. Veri paisutti viinimäkien terttuja kultaisia. Rypäleinä keskellä helteen kypsyivät myös sydämet.

Oi kukkien riutuvaa hehkua rajalla kuihtumuksen! Oi punaisten, keltaisten lehtien loistoa liekehtivää! Väri taivaan tummeni, sai vedet mustan kimmalluksen Maa huokui niinkuin kuumeen houretta näännyttävää.

Eron raskaan hetkellä silloin, ehtoovartion aikaan levis ukkospilvien siivet synkistäen yli maan. Löi salama häikäisevästi — ja ah, miten oudoiksi saikaan leimahdus silmät nuo, jotka täys oli haavettaan.

Veren kohina täytti yön, tuon aution, kuolleen ajan. Povi luokseen povea toista käskevän kuumasti pyys. Pois hävisi erämaa, pois väliltä kahden majan. Soi myrskyssä elämän riemun ja tuskan määrättömyys.

Oli kerran kaksi nuorta, ihanaa ihmislasta ja he vannoivat uskollisuutta hetkehen viimeiseen. Mut miksi he toinen toisensa itkusta lohduttomasta yön tunnein yllättivät, kuun paistaissa pimeyteen?

Pyhä, arka, valkoinen lintu — aavistus, haaveksunta oli taivaiden paloa säikkyen paennut heiltä pois. Raju nyyhkytys herätti heidät usein keskellä unta: oli kuin sen kaukaisten siipien havinaa kuulleet he ois.

Kävi raskaaksi elämän tie, suru kasvoi kauhistavaksi kuin oisivat kylmät laineet nousseet ylitse pään. Ja etsien kuolemaa nuo poloista lasta kaksi alas jyrkänteeltä syöksyivät kuiluun syvimpään.

— — —

Tulenhohtavat taivaasta portaat kaartuivat yöhön maiseen. Jumalhaamut kahta kultaista paaria kantoivat. Meren helmaan he toisen ruumiin kätkivät kuultavaiseen ja sen toisen kauaksi kallioluolaan hautasivat.

Myriaadien vuosien jälkeen he löytävät toisensa kyllä, kun ylitse hautojen koittaa maailman aamu uus. Tuhatkimmelteinen silta on meren ja vuorien yllä, ja heidän askelistansa värisee avaruus.

Myriaadien vuosien jälkeen he eivät itkeä saata. Jumalhenkäyksestä heidän sielunsa kirkastuu. On silloin rakkaus tuo, jok' ei kestänyt koskea maata, iankaikkisuuksien keväässä kukkiva, kultainen puu.