LAULU KUOLEMATTOMUUDESTA.

Tänään melkein vaiennut on tuuli. Vielä syvään hengähtää sen huuli meille hyräellen syksyn laulua, kukkaa keinutellen suurta, keltaista. Punertuvin lehdin langassaan villiviini huojuu portahalla. Päivä paistaa, meri siintää alla. Kuusen siimes uhkuu tummuuttaan.

Oi, syysvalon kuulaus ja hyvyys! Oi, syyslämmön kypsä hehku, syvyys! Leikkii auringossa lapsi naurusuu, loistaa silmä, jossa taivas heijastuu. Leikin hurmaa sulle kaikki on. Vaan ken aavistaa, on liian vakaa — siksi mulle kyynelhunnun takaa hohtaa kultarihmat auringon.

Kun sa joskus oudon tutkivasti katsot äitiäsi sieluun asti, siellä värähtääpi: mietin, milloin jo siivet levittääpi tumma kohtalo. Lehden varjoa ma säikähdän. Kohta kuinka kyselyihis vastaan? Itse ihmetellen ainoastaan harhaillut halki elämän.

Pysyy taivas, aurinko ja meri — meillä päivien on mitta eri. Kuoleman et tunne kylmää nimeä. Kunne vienee, kunne polku pimeä? Lapsi, lapsi, kuinka kestää voin, jos mua vielä kerran soimaat tästä sangen tuskaisesta elämästä, jonka sokea ma sulle soin!

Sädekimppu kimmeltäen sinuun lankee. Tunnen, suuttua et minuun, kallis, sentään saata: ihme kaunehin olla multaa, maata — hiuksin kultaisin! Katso, korkea on avaruus, kevyt ilman tuoksu hengitellä. Unet ihanat on ihmisellä: satumme on kuolemattomuus.

Kuule, sadun tuon ma kerron armaan! — Tuhat vuotta vierinyt on varmaan. Jälleen tahtiin noiden pienten jalkojen alla vaahteroiden juoksee lapsonen. Silmissään on sinun hymyilys — oi, hän kaltaises on, lemmikkini, ympärillään syksyn tumma sini ja syysruohon raikas vihreys.

Samat leikit ikivanha kuusi nähdä saa, yks kuitenkin on uusi: kukka kastelehti hänen pivossaan — toivomme, jok' ehti terään tuoksuvaan. Kruunu kirkas säihkyy päällä pään, puut ja pilvet kumartavat lasta: kaikki valo, kaihoomamme vasta, tulvii silloin yli lapsen tään.