III. LAPSUUDENKOTI.
Reading edition
Enemmän kuin maan päällä mitään sitä kerran rakastin, ja unessa usein sinne yhä palaan takaisin.
Näen kaukaa, kuin läpi usvan: ladon, niityn ja vainion, ja tuolla, rannalla järven, talo harmaa kartanon.
Käyn ääneti pihaan: vielä kota, talli on paikallaan, isän Musta hirnuu, ja lehmät, kas, ammuvat tarhassaan.
Väki nukkuu. En herätä ketään, teen pienen kierroksen: yhä aitat mäellä seisoo, ja riihi on entinen.
On äsken kaivettu ojaa. Savipohjaa valkeaa oli muinoin pienten jalkain niin mainio taapertaa…
Menen kaivolle. Kannen avaan ja kuvaani katselen: samat silmät… Kiululla vettä myös vinttaan hiukkasen.
Joku huokaa. Järvi välkkyy. Tie rantaan on viileä niin, ja pehmeenvihreä äyräs on peittynyt kukkasiin.
Polun löydän sentään ja jäljet monet lapsenleikkien. Mut aalloista nousevat muistot kuin varjot kuolleitten.
He nukkuvat poissa Jossain… Minä elänkö? Kuka oon? — Eräs heistä. — Tuttua tietä taas astun kartanoon.
Oi, häilyikö valkea uudin? Joku katsoiko tänne päin? Ihan varmaan kalpeat kasvot minä verhojen välistä näin,
nyt kiirehtien varmaan joku ovea hapuilee, hän, jota en tuntenut koskaan, mua kohta syleilee…
Minä riennän, huudan: »Äiti, olen tullut takaisin, et arvata saata, kuinka minä tänne kaipasin!…»
— — —
Yhä unessa sinne, kotiin, kovin usein vaellan: Enemmän kuin maan päällä mitään sitä vielä rakastan.