LAULU KUOLEMALLE.

Maassa ei ole ketään muuta luotettavaa kuin sinä, Kuolema. Sinä tulet kerran jokaista noutamaan.

Eilen kuljit vierelläni varisevien syyslehtien alla salaman jyrähdellessä ja etäisen jyrinän kaikuessa ja myrskytuulen rajusti syleillessä vapisevia puita.

Maasta huokui lämmin kosteus, ihanasti aistejani värähdyttävä mätänevän kauneuden tuoksu, ja pilvet laskeutuivat alas, kovin alas, kuin käärinliina, jota pian tarvitaan. Ja sinä hymyilit, Kuolema, vaeltaessasi varisevien syyslehtien alla.

Sanovat, että sinulla on olallasi viikate, ja että sinä lyöt… En tiedä. Eilen oli sunnuntai, olit ehkä jättänyt työaseesi pois, luulen, että sinulla oli mukanasi vain harmaa harso.

Joku istui vieraan ravintolan tuolilla — aivan lähelläni — kuulin hänen tekevän turhan kysymyksen ja sinä astuit ohitseni suoraan hänen luokseen, sinä kiersit hunnun hänen ympärilleen, — siitä ei yksikään voi vapautua — sinä avasit oven jonnekin, ja hän kulki sen läpi minun jäädessäni kummastuneena katsomaan sen äänetöntä sulkeutumista.

Maassa ei ole ketään muuta luotettavaa kuin sinä, Kuolema, siksi minä pyydän sinua: Kun tulet minua noutamaan, valitse silloinkin pyhäpäivä, ja jätä viikate kotiisi, — sinähän arvaat pienen tytön pelkäävän kiiltävää terää — ja tule mukanasi harsoliina, johon sisaresi Uni par'aikaa minun varalleni ompelee punaista valmunkukkaa, ja hymyile minulle niinkuin eilen vaeltaessasi vierelläni varisevien syyslehtien alla.