OODI.

Sinä päivänä, kun sinut kohtasin, yli taivaan mahtavat pilvet uivat. Unen maailmoiksi ne hahmottuivat. Lumi tuoksui ja siivin valtaisin kevättalven hankia halkoi tuuli, ja kaukaa — sen henkeni kuuli — soi malmiset kellot.

Rakas sielu, ma kanssasi vaeltaa sain rikkahan, kallihin kohtalon-vuoden. Lumen, auringon loistoa sieluuni juoden olen kuunnellut tuulien huminaa. Se on kasvanut, paisunut aikain mennen — kuin nyt, niin korkeaks ennen vain noussut ei koskaan.

Tänä päivänä täysi ja kypsä on syys. Nyt koivujen vihreys hento ei kestä, mut mäntyjen armaasta synkeydestä soi laulu niin tumma kuin iäisyys. Se on kalliorantojen kuohunta loitto, se on tuhanten latvojen soitto ja huokaus mullan.

Rakas sielu, ma sinulta kaiken sain: jos tänään on kuoleman silmätkin hyvät ja tielläni varjot niin siintävän syvät, tuo kaikki on kirkasta oppias vain. Oi, maailman ääriin jos jalkani vie mun, yhä virta voiman ja riemun käy sinusta minuun.