Vuosisatojen yö.

Usva kattavi kaupungin, ilma raukea painaa mieltä, mutta kerkein askelin hetket rientävät hetken tieltä; päivä sammuu ja taivahilta saapuu päättyvän vuoden ilta, saapuu vuosisatojen yö. Vuosisatojen tumma yö! Suuret tuntehet kuohumaan lietsot ahtaasen ihmispoveen, paljalla jätin voimakkaan moukaroitset sa sydän oveen; sielun silmissä vuoreks paisut, olleen kaikki mi alleen peittää, turhaan, turhaan me lapset vaisut taakses katsetta koemme heittää, salaperäinen, outo yö! Nukkuu ilma ja nukkuu maa, mutta kansa ei unta saa. Ahtaaks muuttuvi asuinmaja ihmisen. Mistä on tämä ahdistaja sydänten? Aatos mahdu ei orren alle, päästä pyrkivi laajemmalle... Ukset auki! Nyt täytyy lähteä. Kaikki käy taivasta tarkkaamaan, mut tähteä siell' ei näy. Ilman holvi niin aava, ylhä kaikkialla on synkkä, jylhä, yltä-ympäri haamoittaa kohden katsetta tutkivaa pilvien raudanharmaa vyö, vuosisatojen synkkä yö. Mutta tuolla on kummullaan temppeli Kaikkivaltiaan. Kellot sieltä niin kutsuvasti hiljaisuutehen helkähtää, valot välkkyvät rauhaisasti yötä halkoen himmeää, voimakkaammin kuin tällä erää tehonnut ne ei koskaan lie, kaipuu kuihtunut elpyy, herää, kansan virtana templiin vie, siellä vastahan uutta aikaa uskon voimakas virsi raikaa ... Kuule! Toivoa täynn' on se: »Jumala ompi linnamme .. Mieleenkiintyvä juhlayö! Salaisuudet niin sangen syvät tumma kaapusi kätkevi; ennenkuin ne kaikk' ilmestyvät, hämärä sua tummempi, peittää meitä ja peittää sua; mutta aikojen vaihtelua silmä valvovi kaikkinäkevän, jumalan väkevän. 31/12 1899—1/1 1900.