Markus Kurtius.

On aika ankara Roomassa. Kun kuumehöyryjä rotkot syvät taas luovat Tiberin tienoilla, niin ilman ainekset myrkyttävät. Maan turvan, uljahan Kamillon, pois rutto kauhea vienyt on. Se antaa intoa etruskeille; he laumoin tulvivat Rooman teille, he jälleen kaupungin saartaa, salpaa, sen muurten luona he hijoo kalpaa. On auki temppeli Januksen, ja kättä vääntäen, auki hapset, käy sinne kulkue neitojen, siell' itkee äidit ja itkee lapset; mut kaksikasvoinen jumala ei naisten tuskasta lainkaan huoli, ja miehet vailla on tarmoa, kun parhain sankari heistä kuoli. Ja lisäks angen ja onnettuuden syyn kasvaa saa pian kauhistus, suo tulla Jupiter turman uuden. Pajassaan suuttuvi Vulkanus; sen raivo hillitön ruhjoo maata niin Rooman forumin halkaisten, Kapitoliumilta ettei saata nyt päästä luo Palatinuksen. Tuo kita kauhea manalan, mi auki keskell' on kaupunkia, on kammo suurempi kulkijan kuin koko mahtava Etruskia, sen joukot muurien ulkopuolla ja ruttokaasut Suessan suolla; siit' uhkaa furiat kauhistavat, jotk' ihmisverestä siitti maa peloksi tahratun omantunnon, vaan jotka, oikein kun raivoavat, myös aikeet puhtahat, parhaan kunnon voi vihan vimmassa kukistaa. Nyt luokse Augurein kansa kulki: »Te, joiden tahdolle jumalten salaiset neuvot on suotu julki, oi, vastatkaa, joko Roomallen ne sääsi kauhean kukistuksen, tai miksi hirveän manan uksen ne loivat auki sen keskellen?» Ja Kapitolium-kummulle nyt käyvät ilmojen ennustajat, ja taivaslaen, sen laajat rajat niin tyystin tutkivat siellä he. He tarkkaa lintujen lentoa ja kaakotuksia pyhäin kanain, he vartoo syntyä ennussanain; ne onkin kohta jo valmiina. Näin lausuu Augurit: »Hekate, yön synkän henki ja kauhistuksen, hän vannoi tuhoa Roomalle. Hän yllyttänyt on Vulkanuksen ja kaikki jumalat alla maan meit' ahdistelemaan kauhuillaan. Vaan Rooman miesten ja Rooman naisten tää viha kauhea manalaisten se voitettava on lemmellä; ja taivaan haltijat suuret, hyvät meit' auttamaan heti ilmestyvät, sen äsken päätti he pilvissä. On kita auennut hornan yöstä, mut roomalainen jos siihen syöstä voi sen, mi kallehin hälle on, niin kuilu saatu on täytetyksi, ja Rooma jälleen on ehjä, yksi kuin kylki marmorikallion.» Nyt Markus Kurtius esiin astui, nuor' uljasryhtinen patrisi, ja monen kuulijan silmä kastui, kun selkein äänin hän lausuvi »On henki, elämä mulle kallis ja nuoruus, kultaiset hetket sen; on Rooma kalliimpi, sit' en sallis kukistaa henkien kateiden. Kun kallehinta en antaa saata, en Roomaa, armasta isäinmaata, min elää täytyy ja kukoistaa, niin kelvatkohon, sen pyynnön hartaan ma huudan puolehen jumalten, se, jok' on kallehin jälkeen sen! Te, kansalaiset, luo kuilun partaan nyt käykää, henget mun uhrin' saa.» Ja kohta tuonelan jumalille hän nuoren henkensä vihkivi ja ratsun korskean noutaa, sille hän seppelöitynä istahti. Ja silmät säihkyen innostusta ja aamun kirkkaus otsallaan hän kiitää ratsulla kitaan maan, ja umpeen painuvi kuilu musta. Kuin kylki marmorikallion, jot' ei voi särkeä myrskyn laine. niin ehjä, vankka taas Rooma on. Siell’ elää ainian urhon maine ja kansan sillä on siunaus. Se parhain palkka on jokaiselle, ken isäinmaalle, sen ehjyydelle kaikk' uhraa, kuin teki Kurtius.