Sarkatakki.

Sua lauluin tahdon kiittää, sa, takki sarkainen, sun lämpimyytes riittää, pois sulkee pakkasen; ma hyvin viihdyn kyllä, kun mulla olet yllä, en kaipaa kalliimpaa; jos kuljen vaikka kunne, mua seuraa kodintunne, kun sarka vain mun verhoaa. Tää lämmin sarkanuttu on vaate verraton, jo lapsuus-aikain tuttu se mulle ollut on, niin rakkaat muistot salaa yöst' unhon jälleen palaa kun sitä katselen; ja hellän heimon huolet, sen tointen kaikki puolet ma luen liitoksista sen. Sen karitsan, jok' antoi tän villan pehmoisen, mun siskon' tupaan kantoi ja ruokki hellien, ja kevään tullen mäille sulille pälvipäille sen johti veikkoni, kuin se niin toivoi hänkin: jos luonnon, elämänkin keväästä kesä joutuisi! Kun äiti käsin aroin pois villan nuotrean keritsi hellävaroin selästä karitsan, niin uutteralla työllä ja usein valvoin yöllä hän niistä langat loi, mut aatos maailmasta mua kaukaa etsi, lasta, mi äidin luo ei tulla voi. Kun maammo takki kankaan sai sitten kuteellen, hän moneen loimilankaan pudotti kyynelen, ei oman vaivan tähden, vaan aatoksissa nähden tuon lapsen kaivatun ja vallassa sen pelon, ett' ehkä kylmyys elon sen koskee arkaan sieluhun. Siks lauluin tahdon kiittää sua, takki sarkainen, sun lankas salvaks riittää myös pahan pakkasen. Ja hyvin viihdyin kyllä mä äidin sarka yllä, en kaipaa kalliimpaa, ja kodin lämmin tunne mua seuraa, vaikka kunne ma kylmää kuljen maailmaa.