Runottaren tupa. [Kirjotettu teatteritalon hyväksi vietettyyn arpajaisjuhlaan Helsingissä 6/3 1898.]

Mies nuori immyttänsä ihanaa maan halki haki kaihoavin rinnoin, hän toivottunsa viimein tavoittaa ja haastaa hälle silloin hellin innoin: »Mun armaani, mun ihanaiseni, sa kaunein ruusu toivon tarhassani, mun puhtain unelmani, käy elämäni päiväpaisteeksi ja iloks iltojeni pitkien nyt joita vietän yksin, itkien!» Ja nuorukaiseen neito silmät käänsi, soi hymyn suloisen ja hiljaa äänsi: »Sa, lietomieli, majaas matalaan mun, vapaan immen, vaadit astumaan?» »En, kukkani, ma korven kentäks raadan, ma uhkeimmat salon hongat kaadan ja niistä pirtin lämminsaumaisen sun asunnokses, armas, veistelen. Sit' en voi luoda kullanhohtavaksi, mut kodikkaaksi, laajaks, korkeaksi, niin että alla uljaan kurkihirren on kajahdella tilaa ilovirren. Siell' onkin riemu, kun sun sinne saan, sun kultakanneltasi soittamaan; kun hymyilet, niin päivä siellä loistaa, sun rakkautesi talven kylmät poistaa, se torjuu nuolet myrkytetyt kateen ja vihan viimat, kuurat kaunasateen.» Hän hongat kaatoi, pirtin oivan loi, sen valtijattareksi immen toi. Hän hymyili, ja pirttiin päivä loisti; toi talvi kylmät, rakkaus ne poisti; soi kannel vieno, sielu soinnut toisti. Ma, runotar, kun hetki tyyn' ol' illan, tein pirttiin usein taivahasta sillan; näet valon lapset sinne tiensä johtaa, miss' aina lempi puhtaimmillaan hohtaa. Ma maailmasta hengen ikuisuuden ja ihanteen loin kuvan heille uuden — Ja alla kurkihirren soi sävel virren, soi vapahana, soi sointuisana, soi voimaa, auvoa antavana. * * * Ma täällä parven Suomen sulhasia ja kaunoisia kassan kantajia rakennustyössä uutterassa nään. Te tupaa veistelette. Mutta kelle? Runottarelle, taivaan tyttärelle, te kodin luotte hengen kukkaselle, ja rakkaus on pohja työnne tään. Siis Suomen hongat parhaat maahan luokaa ja yläviksi seinäin nousta suokaa ja suorikaatte saumat tarkoiksi; te upottakaa maahan vankat vaajat, ja holvatkaatte holvit ylhät, laajat, ja edustalle pylväsrivit taajat — niin uljas syntyy taiteen temppeli! Kaikk' yksinkertaista, mut arvokasta! Siis omaan malmiin muusta maailmasta te parhaat ainekset nyt juottakaa; niin yhdistäkää juhlamieleen ratto, kotoisiin seiniin Hellaan tähtikatto ja Suomen palkkiin mosaikki-matto ja sopusointu niihin saattakaa! Kun valmiiks saatte kartanonne jalon, niin kirkkahilta kunnahilta valon sen valtijattareksi saavun ma; ja minkä rakkautta puhtahinta tai vihaa, epäilystä murtavinta vain koskaan tuntenut on ihmisrinta, sen tulkitsen ma siellä taiteessa. Näet ajan vuolla monet kalliit kuvat sen pyörtehesen vaipuu, unohtuvat; mut runotar kun minkä julki toi se ainaiseksi hukkumasta säilyy, ijäti päivän loistehessa päilyy; jos kuinkin hyrskyt ympärillä häilyy, sen kirkkautta kaihtaa ei ne voi. Ma tunteet, aatteet vuosisatain takaa tän nyky-polven lapsille voin jakaa, niin uuteen eloon elvytellen ne; jos sydän kylmyi päivätyössä kellä, sen muistoilla ma tahdon lämmitellä, se ett' on jälleen armahtava, hellä ja sykkää ihmisyyden onnelle. Avara, uljas luokaa huone siksi te runouden, muiston temppeliksi, niin rikkauteni runsaat siihen tuon, tuon riemut, tuskat menneisyyden yöstä, heleimmät helmet ihmishengen työstä. Ma tahdon — kuulkaa! — verhon hetkeks syöstä, nyt aarteihini vilkaista jo suon.