Kotiemme rakentajat. (Suomen Rakennusmestariliitolle.)

Niin moni mies ja nainen myös ahertaa elon päivätyössä on toimellinen, häärää muita varten, mut itselleenkin, suomast' onnetarten, niin kokoo riunoja ja riistaa kystä, saa arvoa ja mielentyydytystä, myös kateutta, muita enemmän jos miekkoselta milloin näyttäis hän. Rakennusmestari — jos saanen luvan sanoa sen — hän ihminen on moinen; ja paljon paremman kuin joku toinen hän osottavi toimekkuuden kuvan. Viel’ äsken laitamalla kaupungin me havaitsimme kolkon kivimäen, mut luokse sen tuon tutun mestarin eräänä aamun' astelevan näen. Hän mittailee sen pitkin sekä poikki, ja kalliolla, jolla koirat loikki ja juopporentut rähjäsivät öin, nyt elo vilkas alkaa ripein töin. Se huiskett' on! Ken helkyttelee poraa, ken vääntää kiviä, ken luopi soraa, ken paatta jäykkää norjaks kuonnuttaa, ja tiiltä kertyy sinne aavat kasat, telinehirret, vankat rautavasat... Ken kaaoksesta siitä selvän saa? Tuo mestari. Hän ohjaa sataa kättä. Hän kenraali on; värvähtelemättä työn taistotannerta hän tarkastaa. On pohjapatterina sokkel'-paasi, sen päälle tiilirykmentit hän kaasi ne sijallensa sitten järjestäin. Kas kuinka visusti hän kaikki hautaa! Tää kenttä nielee kiveä ja rautaa, kovasti kasvaa korkeutehen päin. Näemme kohta vankan muurin rinnan — Hän, turvaks kalliin kaupunkimme, linnan siis kalliolle teettää kukaties? Tään vallin päällä urhot vartioivat, noist' aukoista ne surmaputket soivat, kun seutuamme vaanii vihamies? Ei! Merkit ovat vallan toista maata. Nuo isät, äidit, jotka, lapset myötä, käy riemusilmin katsomassa työtä, ei sellaista he odotella saata. Tään muurin nousua he seuraamasta ei koskaan väsy. Arkin akkunasta tähynnyt ukko Noa aikoinaan sen hartaammin ei kuivumista maan. Kun toivon viheriä öljypuu nyt kasvaa heille uuden katon alla, siks, kun se yhteen liittyy korkealla, hymyssä heidän kaikkien on suu. * * * On kesä poissa, saapuu syksysää, mereltä tuuli kylmä tervehtää ja puiston lehdet katuojaan ajaa. Vaan entisellä koirakalliolla nyt ihmisten on turvallinen olla; he siinä pitää rauhallista majaa. Siell' uusin kaupungin on asuintalo; niin kutsuvasti vilkuttavi valo sen akkunoista uumentoihin yön. Siell' ansiosta rakentajain työn niin moni perhe alla oman katon sai öiden levon, puhdeajan raton, sen paikan, jolla nimi on niin hellä, kun koti näet on armain ihmisellä. Mä kadehdin ... Hän vast' on miekkonen, ken iloksi näin elää lähimäisen ja tyydytyksen paikan herttaisen luo keskeen elon temmellyksen jäisen. Siis kunniassa olkoot kaiket ajat nää kotiemme rehdit rakentajat! Ja älkööt, luotuansa kodin muille, he itse jääkö paljahille puille!