Kolme luotetta. Katkelma.

Osmo. Oudostellen, vanha Osmo, katselet ajan kulua, kun koko sukusi suuri, heimo kuuluisa Kalevan tutut nuotiotulensa heittänyt on hiiltymähän, virrat kaunihit, kalaiset hylkäs yksin hyrskymähän, antinensa metsät aavat jätti tuulien tuvaksi, vuoren rintehet vakavat ilvesten ilosi joiksi. Mikähän vetävä voima iltaruskossa asuvi, kun sen luo haluvi heimo? (Katsoo vasemmalle). Suomi, sorja tyttäreni! Hänkö heittävi hyvästit? Suomi-neito (saapuen vasemmalta Osmon luo). Kulkeissa kuvetta vuoren kiven korkean kukulta kusakoissa kultaisissa, hopeaisissa helyissä Päivätär pakisi mulle: »Kauan et Kalevan lapsi, Suomi-neitonen sorea näillä ilmoilla iloitse, kulje näillä kunnahilla. Meren läntisen lähellä, liepehellä laajan Pohjan vartovi varattu maasi, milloin välkkyen vesinä kukkakumpujen välistä, milloin hohtain kuin hopea alla tähtien tuhanten. Sinne jo samoa, Suomi! Kullat hohtavat kedolle, haavan oksille hopeat eeltä siuon seulomahan, että seutuhun sulohon sydän kiintyisi sinulta.» Niin hän haastoi ja hävisi. Osmo. Kuultuasi kutsun moisen mitä mielessäs kytevi? Suomi-neito. Olen kuin keväinen pääsky, jolle Pohjolan periltä suvituulet tuoksahtavat, tai kuin taimen tyynen lammen, jolle kuuluvi kohina kosken kukkulantakaisen. Kuink' on sun, isäni Osmo? Osmo. Olen kuin haapa huolainniekka, lehdet tuulehen lähetän. Suomi-neito. Seuraisit minua sinne, tuohon maahan mairehesen? Osmo. Runko lehtien mukana, kanto puuta kaadettua! Suomi-neito. Oudon maailman oville lähtevätä lastas neuvo! Katsehes terävä tunge halki aikojen hämärän, kerro kohtalot tulevat, au'o arvat vastaisuuden! Kuinka on käyvä kasvattisi, miten Suomi suoriaapi varatuista vaiheistansa meren läntisen lähellä, liepehellä laajan Pohjan? Jos ma uhkuhun uponnen, meren jäälle jähmettynen, sortunen sutosen suuhun, karhun kauhean kitahan; tahi soisko suuri luoja Suomelle suviset päivät, lauhat tuulet lapsillesi, sois sen ilmoja ihata vapahana vieriskellä, rannoilla rakastetuilla kuulla käen kukkumista, kuusen kultaisen humua, kieltä kantelon kotoisen? Kerro, kultainen isäni, syrjähän nyt syökse verho! Osmo. Sitä en taida, tyttäreni. Ei Ukko ylijumala salli ihmenon ikinä kammiohon kurkistella, jossa juovat kohtalomme kaikkiviisas on kutonut. Sokkona ei siltä huoli mannun lapsen matkustella; niit' on luotteita lujia, pysyväistä pontta monta, jotk' ovat aina onnessamme paraimmat peränpitäjät, johtavat jalosti myöskin ajan aatkelan ylitse. Suomi-neito. Ilmoita, isäni, mulle näistä luotteista lujimmat! Osmo. Kolme luotetta lujana turvanas on, tyttäreni. Jos ne heitti sun hädässä, silloin on kadonnut kaikki, surma Suomeni tavannut. Suomi-neito. Mitkä on ne kolme? Kerro! Osmo. Yks on taimi taivahasta, siemen siunattu jumalan, joka on maahan juurrutettu, ihmis-sieluhun syvennyt, kohonnut pyhäksi puuksi, luonut herttaisen hedelmän. Elon yössä eksyneelle on se tähti tuikkavainen, korpehen kadonnehelle lämpöinen luvattu liesi, hyljätyn ja heikon hoiva, turva tuskien alaisen, haavat hellästi sitovi, viihtävi vihaiset mielet; polttehelle raivon rinnan on se lääke lievittävin, tunnon paiseille pahoille suistava sula metonen. Kaikki muut kun ponnet petti, silloin siihen sa kurotat niinkuin hukkuva hädässä köyden päähän katsottuhun; ja kun maan matalan lapsen katse tuskissa tähyten sumuhun on sammumassa, tämä luote luottamusta korvahan sen kuiskuttavi, että on elämä vielä, toivo tähtien takana tuonen virran tuolla puolen. Toinen on maassa muovaeltu, perus pantu taivahassa; se ei lahjoja lähesty, polvistele puolueita, siitä on saanut suojelijan etu orvon onnettoman sekä riista rikkahankin. Peto polkea sen voipi, luonnon voimat lyövät rikki, vaan ei kuoleva kukana siihen kostotta kajoa; kalliona kaatui päälle juuriensa jäytäjälle, ken sen huolti horjumahan, taitteli omat tukensa; heimokuntien kukoistus seurasi sen suosimista, vaan sen käskyn kiertäminen tuotti turmiot tuhannet. Jos se luote lonsiavi, jos se ponsi ei pitäne, silloin on susilla valta, horna herraksi ylennyt. Kolmas, lapsi kansanhengen, herui helteistä sydänten, innon läksi lietsimistä; siivin liitävi lehossa, yli suon kuin myrsky soipi, luopi hongat huojumahan, vaappumahan vahvat vuoret; vaan kuin hiljainen hyminä vierivi se viihdytellen aaltoja asettuvia. Kastenurmikon keralla rannalla selän sinisen kerkeyttä kesyen surren kylpevi se kyynelissä, mutta vinkuissa vihurin, rajutuulen raivotessa nousevi kuin nuori karhu uhmimahan uhkasäätä; kehän kultaisen kutovi päähän urhon uljasmielen, väärän sortajan sitovi hihnalla häpeäpaalun; katehinen kansansyöjä ei sen soisi elpyväksi, sukukunnan suosijasta vara siin' on vastaisuuden; se on palkeista parahin, kun on ruostunut rovio liekkimähän lietsottava, tuli loistava takassa, joka yöhyen ylitse perhettä pitävi yllä; ja jos viikon valvominen, kauan kestävä kidutus, sais sun, Suomi, sortumahan, kuuna aina kumpuasi kaihoten se kirkastaisi. Suomi-neito. Voi en, hetken lieto lapsi, nousta tietojes tasalle, nähdä syntyihin syvihin; laukaise jo lausehesi, ponnet paljasta minulle! Osmo. Uskonto, laki ja laulu — niissä syntyjen sisällys, oka vankka ongelmoiden.