Jaakobin tunnustus Raakelille.

Sun lampaasi, neito, ma juotin nyt, en kauemmin kulkuas estäis, jos ei sieluuni jano ois syttynyt sinun hellästä silmäyksestäis. Siis viivy mun luonani hetkinen vain, ja sun laumasi levätä joutaa; minä aavikon polkuja astuissain olen kärsinyt kuuminta poutaa. Suo silmihis, armas, mun katsoa, suo että sun äänesi kuulen; yön pisara niissä niin vilpoisa on jäljille polttavan tuulen. Pois kotoa köyhänä läksin mä, ja mun kirosi äitini lapsi, sua tiennyt ei sieluni etsiä, sinä, impeni hunajahapsi. Sun löysin kuin salatun kukkaismaan mä jälkehen helteisen retken; nyt päivän jäähtyissä tottahan saan sen tuoksua nauttia hetken. On rakkaus vahvempi kuolemaa ja kuumempi aavikon santaa; kaikk' aartehet mies sille lahjottaa, sen hinnaksi henkensä antaa. Niin pyhä on sinetti sydämen, sinä vaimojen tyttönen jaloin; sua ijäti lemmin, mun sieluni sen veripunaisin kuiskivi valoin.