III. Suomen nainen. [Savonlinnan tyttökoulun 50-vuotisjuhlaan.]

Ken kuvan loisi kevät-auringosta, mi voittavalla luomis-lämmöllään voi kirren alta kukkasia nostaa, saa luonnon kuolleet eloon elpymään, hän rakkauden kuvatkoon, mi hohti mun puolein armaan äidin katseesta sen väikkyessä valvattia kohti, mi uinui voimatonna kehdossa. Ken kuvaa lammen sydämessä salon, ne kukkaset, se jotka kuvastaa, ja rauhallisen illan tähti-valon, kuvata siskon hellyyden hän saa; ken suviaamun kuvaa kultaruskon, mi maan ja taivaan kaikki purppuroi, mä hälle riemun kuvaamisen uskon, min neitoseni lempi mulle soi. Ken kuvais, mit' ei kuvata voi kukaan, kukalla kastehelmen pirteän ja lauhan tuulen, joka toivon mukaan vie otsaltani hien hersyvän, hän kuvata saa onnen, lohdutuksen, min löydän luona vaimon rakkahan, kun pettyneenä, murhein kodin uksen ma avaan, majahani kiiruhdan. Jos maamme onneks miehiemme aimoin on onnistunut joskus toimia, pää Suomen äitein, siskojen ja vaimoin on seppeleellä kaunistettava; he käsin hellin hoitaa pyhää tulta, mi työhön suureen miestä innostaa, ja heistä on se luonteen puhdas kulta, mi muita muistaa, itsens' unhottaa. Niin, Suomen nainen, hän on sydän Suomen, on kansan terveys ja kunto maan. Kun kauneimmillaan kukoistus on tuomen, niin suviaika meill' on parhaillaan: kun ilo säilyy äitein sydämellä ja riemu siskojemme rinnassa, kun tyynnä valvoo kodin henki hellä, niin kansan syksykin on kaukana.