Tunne ja teot. Kirjotettu »Heimolan» vihkimisjuhlaan 19/11 1910. Lausunut Iida Aalberg.

»Mun nimellein te minkä teette huoneen?» Niin Jahve lausui Israelille, ja vieläkin on vahva totuus se; tai tiedämmekö jonkun täällä luoneen sen rakennuksen muodon, holvit, pylväät, mi käsittäisi kaikkein korkeimman ja rajoituksiin paikan ahtahan sitoisi hengen aavistukset ylväät? On suuret tunteemme, mut työmme halvat; se, minkä teemme, vajavaksi jää; kun aate, henki saapi muodon salvat, niin hienoin, kaunein siitä häviää. Sä sielussasi joskus laulun kuulet niin helkkyvän kuin virta hopeinen, sä ystävilles laulaa tahdot sen ja siinä myöskin onnistuvas luulet; sä voitkin äänet säveliksi liittää, mut tultasi et täyttä niihin saa, siks kultamaljaksi ei voi ne riittää, mi henkes lämmön muille ammentaa. Sä kuoren vain saat ilmi hopeestas, sen ydin syvällä on sielussas. Ja rakkautes, elos sisin valo, sun lempes olentohon kalliiseen, se piilee povessas kuin helmi jalo ja säteileepi onnen sydämeen; se on kuin jumalainen tuli hellä, saat sieluas sen luona lämmitellä. — Mut helmes muiden nähtäväksi avaa, se tummuu kohta julki tullessaan; jos hellyytes ei ole naurettavaa, se kömpelöksi, heikoks huomataan. Kun elon kurjuutta sa katselet, min pyörteisiin niin monet menehtyvät, näet orpoin hädän, äitein kyynelet ja kasvoillansa surun uurteet syvät, sa sulat sääliin, poves sykkäilee, sun mieles kovaa kohtaloa soimaa, sen vääryyden sun tuntos tuomitsee, sä ihailetkin kärsivien voimaa ... Mut mitä teet? — Sun suuri hellyytes suo jonkun lantin kouraan kerjäläisen, alastomalle säässä talven jäisen tuot rippehiä vaatehylkyjes. Sun säälis kaunis on, on suurinta, mit' elää kätköss' ahtaan ihmisrinnan, mut tästä sielus rikkaudesta sun tekos suorittaa niin kurjan hinnan. Mut povees mailta valon, totuuden voi joskus lentää sytyttävä säen niin oudon liekin sieluus virittäen ja vanhan rauhas tokeet riistäen. Sä silloin näet, mit' ennen nähnyt et: työss' uupuneiden selät kyyryiset, näet miljoonittain nääntyvätä lasta, mut toiset hoippuvan näet hekumasta; näet minkälaisen elon täytyis olla, mut ympärilläs kaikk' on hunningolla, sydäntä arkain kourii kädet tylyt, lamass' on rehdit, kunniassa hylyt, ja ihmisyyden pyyteet ihmisyys lyö maahan niinkuin kesän kukat syys. — Kuin julmistunut poika Jupiterin sä sotaan nouset vastaan maailmaa, sen kurjuuden sa tahdot karkoittaa kaikk' kerrallansa taikka pienin erin. Sun siihen pakko sisällinen vie, saat itses unhottaa ja alttiiks antaa; mut tuskin huomaat, kun jo sua kantaa vain kunnian- ja vallanhimon tie. Ja isänmaallisuus! Me emme tiedä, min tulen tutkittavaks meidän on tää huolten kulta pakko vielä viedä; siit’ erota on meidän mahdoton kuin äidin hellän tutun kehdon takaa, miss' ainut lapsi tuskissansa makaa. Se kehdost' asti seurannut on meitä tää pyhä rakkautemme synnyinmaan; se meidän kerallamme kulkeissaan on nähnyt iloa ja kyyneleitä, se kuullut puhtaat huokaukset on, jotk' ovat nousseet korkeutta kohti, sen tulen nähnyt, silmissä mi hohti, kun toivoon vaihtui aika toivoton. Se luonnon-tuores on ja puhtoinen kuin kirkas vesi Suomen kallioista; sen luova lähde povestasi poista, niin kuiva olet ruoko laineiden. Mut huudettuhan, kieltää sit' ei saata, myös huulin likaisin on isänmaata; sen rakkauteen on tehtaanleima lyöty ja markkinoille raastettu ja myöty, ja yllä vaippa isänmaallinen, mut alla halpa omanvoiton kuona, kuin korpi-kansa riitaveden luona on kahakoitu Herraa kiusaten. On loidontuneet rajat Kaanaan maan; mut syytä lienee siihen myöskin meissä, meiss' eväs-rihkamista riidelleissä, me teoillamme tunne tahrataan. * Kun työlle isänmaalliselle on taas koti kaunis saatu katon alle, siin' eläköhön tunne tahraton, mi horjumatta joukon huudannalle ja säikkymättä uhkaa mahtajain vain omaa totuuttansa noudattain niin ohjaa neuvoja ja toimintaa, siit' että Suomi kunniata saa.