Tervehdys kotiseudulle. Kirjotettu Heinäveden laulujuhlaan, juhannuksena v. 1911.

Sa, kotiseutu rakas lapsuuden, mua käsket: juhlihini laulu laadi! Mut pyydän, ettet muuta multa vaadi kuin tervehdyksen yksinkertaisen. Sen velvollisin arvonannoin tarjoon; suo sille hetki, heitä sitten varjoon. Sa olet emo, poikanen ma vain. Ma perinnöllä, jonka suita sain, tein kauppaa kilpamarkkinoilla elon, ja vaihdellessa hellyyden ja pelon ma kerroin muille, mitä kuulin suita. Mi rinnassain on lämpöä ja tulta, sen lisiesi luota kokosin. Ja elämäni valo armahin on ollut kulkeissani maailmalla, se hellä tähti, liekin kirkkahin, mi loisti lapsuuteni taivahalla. Siis ketä muistaisin, jos sua en, sa, kotiseutu armas, kultainen. En tiedä, vielä tuntisinkohan sun, lapsuuteni aamumaailman, sun koskes, salmes, väljät selkäveet ja päivänpaistehiset harjanteet, miss' siinsi talot, aaltos ohrapellot ja haasta helkkyi tutut karjankellot; nuo leikkipaikat, polut rakkahat, joit' ennen vanhempamme astuivat ja joilla vastahani juoksevan näin monen kumppanin niin rakkahan; nuo lehdot lempeät, nuo koivut, haavat, jotk' uusin juhlavaattehin nyt saavat taas seista vierahana kesän häissä ja joiden latvoissa ma lehvikkäissä näin päivän kirkkahimman värehen, suloimman kuulin soiton lintujen. En tiedä, vielä tuntisinkohan ma kotiseudun kansan rakkahan, tuon hiljaisien kyläkuntain väen, mi kynti monen kivikoisen mäen ja kuumin otsin kaskeansa raatoi, mut pilkkahintaan honkametsät kaatoi ja saadut markat kauppiaalle toi ja lasten herkkuina ne söi ja joi. En tiedä lainkaan, tuntisinkohan sen kansan, ajan koskemattoman. Se kuinka paljon oppinutkaan lie nyt, se silloin muista kouluista ei tiennyt kuin rippikoulu, kylän kinkerit ja pyhät helluntait ja mikkelit. Kun salmet suli, aallon harja nousi, niin lauantaisin pitkin venhein sousi se järvein takaa valkamahan kahteen, näet Kermanrantahan ja Vahvalahteen, sen vanhan kirkon äärimmilleen täytti, nukahtikin, mut hartahalta näytti, ja eväillänsä: rieskalla ja voilla ja kalakukolla ja piirakoilla, se syötti erään köyhän miehenalun, mi kanakopiss' asui lukkarin ja siitä varmaan lauluhun sai halun — En tiedä, kuinka sitä kiittäisin. Mut jääkööt muistot menneisyyden sadun, ma arkana vain niihin kosketin. Nyt elämä on toisen saanut ladun. Sun rauhaisille rantamilleskin on aika, arvaan, tuonut myllynsä ja lausunut: »Kas tässä, jauha sitä! Et täällä enää yksin elä sä; sua katsoo länsi, etelä ja itä». Sun koskes niskat taittuneet nyt on, ja vettes halki viiltää valtateitä, muun Suomen kanssa jaat sa kohtalon, ei sua se ja sä et sitä heitä. Mut huolettomin mielin astella et voi sa ajan tarjoomahan laivaan, vaan, ollen valmis taisteluun ja vaivaan, saat edelleenkin airos kastella. Ja iloistahan onkin soutaa sun, kun kaikki venheet rientää aallokolle; mut katso, ettet joudu tappiolle sa tuoksinassa suuren kilpailun. Nyt soudun lomaan levähtää sä saat ja riemuisena laulaa kevätvirren, kun Luojan päivä sulannut on kirren ja puettanut kukkiin niityt, haat. On valkamia useampia, mut matkan määrä kaikilla on sama, tuo nuorten unelmien kirkastama; ja kummulla se loistaa korkealla, Jumalan kirkkaan sinitaivon alla; sen näemme selvemmin tai himmimmin, mut siellä kuumottaa se kuitenkin.