Suokoon taivas nousuvuoden!

Ei unhottaa voi synnyinmaata mies vakaa vuotta alkaissa, ei rukouksistansa saata pois sulkea sen onnea; siis nouskoot puhtaat suitsutukset nyt alttareilta sydänten, ja kuulkoon Suomen huokaukset. Hän, kansain Isä ylhäinen! Vaan liikaa älkää toivotelko, sen verran vain kuin kohtuus on: kun mielestämme poistuis pelko ja epäröintä ponneton; kuin vainiolt' ei koura kadon, ei rae, halla viljaa veis, vaan, kantain kaunihimman sadon, se päivän alla aaltoileis; Ei pettäis pelto kyntömiestä, vaan mitan kukkuralleen lois, ei hartioille pantais iestä sen raskaampaa kuin kantaa vois; kun valtikkaa vain hoitais armo, ja totuus ohjat pitää sais, ja miehiemme vankka tarmo sumusta meidät johdattais; sais kansa ruhtinaalta hoivan, ois turva luja luottamus, ja epäluulon katkeroivan hajoittais raitis tuulahdus, ja palatsit ja linnat kuulla vois ääntä kansan pienoisen, vaikk' emme liehu sydän suulla tai pöyhitsele kerskuen; ja että kuva kalliin maamme vain eheämmäks kirkastuu, ja vaikka vaiheet mitkä saamme, me seisomme kuin vankka puu, mi, taivuttuaan myrskyn tullen, taas latvan uljaan nostattaa — Niin, taivas nousuvuoden sullen nyt suokoon, armas kansa, maa! Uudenvuodenpäivänä 1899.