Koulusta eroaville.
Reading edition
Nyt kevät on, nyt luonto herää; nyt poven auliin avaa maa, nyt salon kielo tekee terää, luo vaahter vaippaa vihantaa. Nyt orastaa jo pellon multa, siin armas kohta viljakulta maanmiehen avuks aaltoaa. Vaan koulu ovet kiinni sulkee, sen luvut, leikit päätetään, ja nuorten vilkas parvi kulkee laveimpaan kouluun: elämään. Mut raskaat siin' on oppimäärät, ja ohjeet oikeat ja väärät siell' aina kiistää keskenään. Sen jaloin leikki taistelua on vastaan hätää, vilppiä, ja siihen sotaan antautua sun tulee, nuori ystävä, niin täysin innoin, hartahasti kuin kumppaneines näihin asti sä liehuit nuorten leikeissä. Sä sure surus, vaan kuin läsnä ne pian jälleen unhota ja vastuksista voitokasna kuin uljas urho suoria, ja määräs päähän intomieliä sa kilvoittele, vaikka tiellä saat kovaa monta koetella. Käy viertä jyrkkää vuoren aavan ja tapaa äärtä kukkulan, sen huipulta jos henkes saavan sa katseen luulet laajemman, vaan viattomuus lapsuus-ajan sun povessas sen saakoon majan, miss' olla voi se ainian. Niin liiton pyhän kanssa taivaan sä säilymään saat kautta sen, ja pettymyksiin, sielun vaivaan on lääke siinä suloinen; voit rakastaa ja anteeks antaa, voit elon raskaan kuorman kantaa, voit kerran kuolla siunaten.
Vuosileikki.
[Koulujuhlaan 12 lapsen esitettäväksi.]
p/ Ma olen tammikuu. Mua moni kammoksuu, kun olen ankara. Ma syntynyt olen Lapin tunturilla; mua huurrekehdossa puhuri tuuti öillä myrskyisillä. Kun varmistuin, niin yllen' pu'in ma vaipan valkoisen, ja jäisin kengin ma kuljin Suomen saloillen; kun siellä hengin, puut hohdon saivat hopeisen. Saavuin suoden uuden vuoden: Ystävyyden lämpimyyttä etsikää, niin ei kammoksuta talven hanki, jää.
Olen helmikuu heleä, lumiteiden taivaltaja, kulkusin kyliä kuljen suksin nuojun nietoksissa, jäiset kynttilät kuletan asuntonne akkunahan, vasaralla vaskisella kartanoita kolkuttelen, joista kilvan kiiriskellen uhrisauhut syöksähtävät luontoni lepytykseksi. — Paha on olla pakkaissäässä sydän hyyssä, rinta jäässä; mutta raitis, kiihkoton vapaa talven lapsi on.
Maaliskuu tuo sanomaa saavunnasta kevätpäiväin. Aamuin vielä lapsiräiväin peukaloa paleltaa, vaikka lämmittävä syli aukeaa jo hankein yli. Elon taimet taivoon päin alkaa nousta vähittäin, urvut jo herää raitojen oksilla, auringon terää alkavat katsella. Oi nuoruus sulo, mitä toiveita voit sinä nostaa, kun kevään tulo näin talven pakkaset kostaa!
Nyt on teillä huhtikuu. Kulkeissani luonnonhenget vapautuu; nuori elo kaikkialta esiin pyrkii horron alta. Pälvet ovat laajenneet, puroissa nyt kevään veet tanssii riemuiten; mättäältä jo loistaa kukka, Kerttu pieni, kultatukka poimii sieltä sen. — Lailla kainon orvokin herää toiveet sydämien, vihdoin virroin keväisin povet kuohuu tulvehtien.
Jo toukokuu tuli ja hanget metsästä suli, jo ilmoja liitävät ystävänne taas lentävät Suomehen tänne. Nyt uuden juhlaverhon luo luonto yllensä, nyt välkkyy siipi perhon, on nurmi vehreä. Kun toukopellon pinta taas kaunis orastaa, ilostuu ihmisrinta ja toivo kohoaa.
Kesäkuu, suvetar nuori, hymysuu! Mi sävelten helke ja värien loiste on kedolla, ilmassa, aalloilla! Nyt iloitse, lapsi, et koskaan toiste sa aikaa näe niin armasta. Kun koulust' on lupa, tee nurmelle tupa ja kummulta katsele synnyinmaata, kuva kaunis sen sieluhus paina, sitä palvele aina! Se on onnesi, josta et luopua saata.
Heinäkuu, heleät päivät, aholla makeat marjat, toukopellot tähkimässä, heinätalkoita taloissa. Ahdin aarteita ajavat kalamiehet kaislikossa, lahden vettä vilpoisata kahlailevat karjalaumat, hien hersyvät pisarat ovat työssä otsallanne; niitä te nureksi ette, niiss' on vihme virvoittava toivotulle touollenne.
Kun ehtinyt on elokuu, niin kesän toiveet toteutuu; sen onnen, min voi saavuttaa, nyt omaksensa kaikki saa. Ja kukin tähkä kultainen työn hedelmä on, tiedän sen, mut taivaan siunauksetta se näin ei voinut versoa.
Syyskuun metsä on kuulakka, meri on vaahtopäinen, vilun tuska nyt luonnossa tuntuvi ensimäinen; kirkkaus lauhtunut otsallaan se katsoo, kun maamies korjaapi viljaa, se huokaa raskaasta rinnastaan, suven kukkaset kaikki kun riutuvi hiljaa. Pimeys kasvaa, mut tähtivyöt, hopeanhohtoiset kuutamoyöt taas kutsuvat valoa kohti; valonkaipaus Suomen lapsetkin lukemattomin laumoin riemuisin kotipirtistä kouluhun johti.
Kun minä saavun, lokakuu, niin luonto vielä kolkostuu. Rehellisesti lausun sen: ma suveanne suosi en, sen teillä hävittäen hiivin ja tallaan kukat viimeiset ja viime lehdet puista riivin ja jäädän niiden kyynelet. Kun ryöstö mielessä on kellä, hän hyvyytt' ei saa teeskennellä, kauniimpi totuus alaston kuin kukitettu valhe on.
Marraskuu: Kenties te tunnette, mik' olen virkamies? Ka haudankaivaja, en mikään halpa. Kun kaatanut on kenen kuolon kalpa, sen maan poveen heitän ja vaipoin valkoisin sitten peitän. Ei mikään auta; kesän vehreät kätkevi hauta. Ken tuonelan pihasta vuoteensa tapaa, hän toiveista, vihasta kaikest' on vapaa, On suuri rauha tän kalmiston, yön hohde lauha sen yllä on.
Vaan joulukuu viittaa jo valoon uuteen. Ei mieltä valpasta toivottomuuteen voi syksyt syöstä; sen eteen syttyvi valkeus yöstä. Tänä aikana loisti se tähti, min johdolla paimenet lähti valon valtian seimellen, ja Pohjolan hangilta hohde, jo nousee taivasta kohden; se enne on keväimen. Tulet joulun sytyttäkäätte! Nää talven synkeät säät te pian jällehen voitatte; pyhä kuusenne vihannoikoon ja hymni helkkyvä soikoon ajanvaiheiden Herralle! p/