Mahdoton ratkaista. Kansallismielisen Nuorisoliiton kesäjuhlaan Ilmajoella 1912.

Se on, ystävä, ratkaista mahdoton, minä aikana ihminen kaunein on... Valokummulla suojatun kotimäen hänen lapsena leikkivän ensin näen sinitaivaan puhtaus silmissään, sulot kutrit kullasta ympäri pään. Elon nuoren siinä on aamunkoi, jota päivä kaukainen purppuroi. Hän on ystävä tähtien, enkelten, hän on kevään kaunehin kukkanen, hän on toivon nouseva, vihryt saari, hän on auringon hohde ja sateenkaari. Hänt' aina ma katselen ihailuin, väliin kyynele-silmin, mut naurussa suin: Hän kaunis on, min' en tietää vois, minä aikana ihminen kauniimpi ois. * * * Minä nuorukaisena sitten saan hänen nähdä rientävän maailmaan. On toiveita täysi ja uljas hän, hän uhkuvi voimia elämän; viel' otsalla kirkkaus aamuinen kuin sankari käypi hän riemuiten, on poskilla verevä rusko, poven täyttää luottamus, usko. Hän seppelöidyllä purrellaan elonvirtaa valmis on laskemaan, meren aavan hän etsivi selkää, ei kareja, myrskyä pelkää. Sen tehdä, mi toisilta kesken jää, sen voittaa, min vuoksi muut maatuu, sen tahtovi hän, se on määränpää; hän sen saavuttaa tahi kaatuu. Kun silmänsä näen mä säihkyvän, kun uhrauksiin on valmis hän, hän kaunis on, min' en tietää vois, minä hetkenä ihminen kauniimpi ois. * * * Hänet kesässä kypsässä nähdä saan. Häll' on elämän vakavuus kasvoillaan; hän taistelee ja hän tekee työtä, tuul' enemmän vastahan käy kuin myötä. Hänen matkan varrella ainiaan on pakko hillitä purjeitaan, sillä keskellä kuohuvan aallokon hänen pieni purtensa vaarass' on. Elo pettää niin monet toivehet, monet kuihtuvat kesken kukkaset; minne kylvää hän, siitä toinen niittää, häntä tuskin kenkään muistaa ja kiittää, joka riemu murehen myöskin tuo, valohetket kaikki ne varjon luo. Hän on vavissut kohtalon ankaruutta, kun huolen jälkeen sai huolta uutta; hän onnen iskuista maass' on maannut, mut kilvoituksista vain ei laannut, kun toipui, riensi hän taistoon samaan ja oppien itsensä unhottamaan hän velvollisuuttansa täyttäen niin siirtyi päivästä toisehen. Hiki virtaa otsalta, rinta lyö, mut jalouden leimankin antaa työ. Kun joskus hän pyyhkivi otsan hien ja huokaa hetkisen laidassa tien, hänen katseessansa ja piirteissään näen jälkiä kestetyn myrskysään, näen suuren, ylevän ilmehen, joka uhmii oikkuja hetkien, jopa sortuessakin vielä on luja pantti voittoisan taistelon ... Hän kaunis on, min’ en tietää vois, minä hetkenä ihminen kauniimpi ois. * * * Hänet näen sitten vanhuuden syksyllä, pää harmaana, hartiat kyyryssä; ovat kasvot ryppyiset, silmiss' on valo lauhtunut ilta-auringon. Tuoss' sauvan turvissa astuu hän, ja hän näyttää alati miettivän tien kulkua kummuilta lapsuuden sen loppuun, hautojen äärehen. Hän matkan tappiot, harhailut on kaikki tyynenä kuitannut. Kun elon vaihtelevaiset kuvat taas vuoroon hänelle ilmaantuvat, hän niitä katsoo ja hymyää: »Niin, unta vain oli kaikki tää!» Hän lepää töistään ja odottaa vain tuonen airutta kutsuvaa, ja niin hän taipuu sen vietäväksi kuin muinoin leikistä kehtoon läksi. Ja armaat lapsuuden muistelmat ja nuoren unelmat uhkeat, ja parhaat hedelmät miehuustyön hän kokoo, luo niistä kukkaisvyön, jota kantain käypi hän tähystäin unelmainsa uusihin maihin päin. Kun kilvoituksien raueten −ja−haudan−vuotehen aueten− hän kunniaseppele ympäri pään käy luottavaisena lepäämään, hän kaunis on, min' en tietää vois, minä aikana ihminen kauniimpi ois.