Maaliskuun päivänä.

Sai olla Helleri pirtissään ja viettää viikkoja vangin tapaan, ol' aivan riutua ikävään, mut sai taas toimintavallan vapaan. Hän ulos läksi ja sulki uksen — on aamu herttainen maaliskuun —, hän tunsi raittihin tuulahduksen, mi helli kasvoja, sipui suun. Hän huomas, että on muutos säässä, sen takaa viikkojen nähdä voi; on talven silmä vain toinen jäässä, mut toinen kyynelin ilkamoi. Ja päivän paisteessa seinustalla jo lapset leikissä huiskivat, »Nyt suvi saapuvi!» kuiskivat... Siin' onkin pälvi jo räystään alla; siin' ensin selkänsä talvi näyttää ja pitää muualla puoliaan, mut varma ei ole vallastaan, sill' outo kuiske jo ilman täyttää; jää järvet kattaa ja hanget maata, mut kesän kultaiset unelmat, siit' eivät pettyä silmät saata, nyt nietoksilla jo hohtavat. Kun kevään kuohuva viini leilit jo kohta särkevi talviset, taas välkkyy vapaina vetten peilit, puut lehtii, pesivät peipposet. Nyt mietti Helleri, ihmisellä yks ainut kevätkö onkin vaan, tuo nuoruus kukkiva, kirkas, hellä, tie suora sittenkö kuljetaan, tie kohti vanhuen syksysäitä ja kuolon hankien talvisjäitä? Hän mietti. Syvältä rinnan alta sai vastauksen hän voimakkaan; on niinkuin jähmeä talven valta nyt raukeais hänen sielussaan. Hän tunsi, minkä sa tunnet aina, kun sunkin tarmosi uudistuu, kun tuntees kuohuvat voimakkaina ja versoo raitisna elos puu; kun kevääs, pitkien vuotten taaksi min luulit jäänehen ainiaaksi, sun luokses nuorena palaa taas ja kultaa kuihtuvan kukkamaas. Niin köyhä elämä lienee harvoin, ett' uudistuisi ei kevät sen ja uudet tehtävät uusin arvoin ei meitä kutsuisi luoksehen, ja ettei hangelle talviselle, mi sielus templihin kokoontuu, taas joskus loistaisi päivän helle ja hymyis nuorena maaliskuu.