Uudenvuodentoivotus.

Kun uunna vuonna käyskenteli kerran maan tanhuoita pyhä Pietari, hän ihmisasunnoihin kurkisti ja kysyi siellä, mitä, minkä verran on toivo hyvää siksi vuodeksi. Hän myöskin kohtas erään köyhän lesken. Nyt oikes selkä eukon käkkyrän, kun pyyntönsä hän tiesi täyttyvän, hän anoi, ettei puoli-vuonna kesken työ loppuis, jonka ensiks ottaa hän. »Niin olkoon!» lausui Pietari ja läksi. Vaan eukon silmä vilkkuu ahneesti: »Nyt lukiessa kasvaa markkani; mut pussi täytyy tehdä väljemmäksi, niin miljoonia siihen mahtuvi!» Hän pirtin orrelt' ottaa suuren säkin ja voimalla sen pohjaa viruttaa, mut irti siit' ei kättä enää saa; hän nyhtää, riuhtoo, alkaa itkeäkin, vaan käsiss' aina hursti hulmuaa. Hän liuottaa ei häijy voi veteen, ei heltehessä eroon kuivata, ei ilmaan heittää, maahan haudata, kun polttoaikein vie sen uunin eteen, on käsi aina tulta vastassa. Niin muorin sormet sitoo julma taika. Ja säkki suurenee, mut markkojaan ei eukko pääse siihen laskemaan, kädessä pussi kuluu tenhoaika, ja harvat kolikot on ennallaan. Oi Kiesus auta! kurja vaimo huusi, kun tuska kiivain häntä ahdisti, hän toivettansa tyhmää soimasi; kun vihdoin loppuun kului kuuta kuusi, sen onneksi hän katsoi parhaaksi. — Nyt orrella on suuri säkki siellä. Se muistutus on suurten toiveiden, jotk' itse turmelevi ihminen. — En toiveen kangasta ma teiltä kiellä, vaan kultaloimet luokaa varoen.