II. Kolkon pyhimys.

Sen Kolkon kylä ennestäänkin ties, ett' Yrjö Kolppanen on hurskas mies; kun sitten kuultiin, että hourupäisen hän terveeksi sai Iekko Kilpeläisen, niin pyhimys hän oli siitä erin, ja kaikki häneen herkin katsoi verin. Hän esikuva toimen on ja elon; mies laatuisin ja laittamattomin; ken kohtaa häntä arvonannon, pelon, ken rakkauden tuntein alttihin; näet eläimellekin kun pienimmälle hän hyvää aina suuttumatta soi, niin kaikki hyvää toivottivat hälle, ja vihata ei kenkään häntä voi. Mut sielunvihollinen kateinen sai Yrjön tähden nähdä monta vaivaa, kun mietityks sai juonen mieleisen, hän saliin astui rohkeasti taivaan. — »No, mitä tahdot?» kysyi Kaikkivalta. — »Sa, oikea, et kiellä kiusaajalta taas oikeuttaan.» — »Ken se nyt on tiellä?» — »Tuo Kolkonkylän Kolppanen, hän siellä nyt pyhyydellä pilaa kaikki maat. Mut ennenkun sa hänen kanssaan jaat sun iki-kunnias, et voine estää mun keveästi tutkimasta miestä?» — »Hän saakoon sinun koetukses kestää; vaan pahoin et saa hurskastani piestä!» Ei toivonutkaan muuta saatana; hän tyytyväisnä läksi taivaasta. Nimikko pässi Kolppasella on; hän sille aina ihmeen oli hellä, luo vei sen rehevimmän ruohikon, toi usein sille leipää kämmenellä; hän sitä haastatti kuin ystävää, niin rakas hälle eläin oli tää. Kun lampaat kerran kotiin ajettiin, keritä näet niitä oli määrä, niin metsään jäikin Yrjön lempi-jäärä, ei löytynyt, vaikk' kuinka haettiin. Nyt Yrjön mieltä hipui oudosti: kaikk' aikoi kirota hän kehnot varkaat; sun, ilkiön, ken toisen laumaan karkaat, jos kadotuksen liekki polttaisi... Mut ei! Taas voitti rakkaus ja hyvyys. »Kai jääräni on niellyt rotkon syvyys, jos rosvo on sen vienyt, saakoon hän siit' itsellensä turkin lämpimän; jos köyhä mies, mi puuttehessa huokaa, sen kaatoi, saakoon siitä voima-ruokaa, ja anteeks suokoon Herra rikoksen!» Niin lausui synnitönnä Kolppanen. Siit' uuden sielunvihollinen vihan nyt povessansa tunsi kiihtyvän, kun variksena laajan karjapihan yl' lentäessään sanat kuuli hän. * * * On pyhäpäivä, kirkas suvihuomen. Kuin kukkaisvuode loistaa kylki mäen ja aho tuoksuu kukkasista tuomen, siell' laulaa peippo, helkkyy rinta käen; säteissä päivän Kolkon aallot kiiltää, mut airot niitä lyövät pirstoiksi, ja venheet soukat länttä kohden viiltää, miss' seurakunnan kirkko siintävi. Nyt rantaan Yrjö Kolppanenkin käy, hän järven yli aikoo Herran majaan. Vaan mitä tää on! Venhettä ei näy, ja äsken jäi se tänne metsän rajaan! Ken käytti oikeutta käden oman ja teki taas tän kiusan suunnattoman? Hän eikö pääse pyhään Jumalan, vaikk' on nyt sinne voittamaton veto? Tuoss' edessä on lainehtiva keto, sen takaa kuulee kutsun tenhoisan. Koht' irti katkeruuden tuli on — miks ihmisparka on niin voimaton!... Mut Kristus astunut on vetten yli, ja Pietarinkin vasta pelon vuoksi yritti niellä pohjattuuden syli, kun kulkea hän tahtoi Herran luoksi. Miks hän ei astuis pitkin aallon selkää? Hän, uskon-luja, syvvyttä ei pelkää ... Hän onkin vallassa jo henkien ... Tää ihmistyötä ei voi koskaan olla; on kultakehä ihme auringolla ja kristallia harjat aaltojen! Hän astuu, ei; hän antaa hengen viedä. Hän luonnon määristä ei mitään tiedä, ne rohkeasti rikkonut hän on. Siin' nousee, laskee aallon kirkas povi, kun Herran mies käy niitä pelvoton. Ei alas, sivuun katsoa nyt sovi; vain tuonne, missä templin huippu lakeen osoitti kirkkaan sinitaivahan hän järkkymättä katsoo, sieltä hakee hän voiman vetten yli kantavan. Hän templiin astui. Mutta sellainen kuin kansa tää, min siellä nyt hän näki, ei ennen koskaan ollut kirkkoväki. Nää kasvot ovat miesten tuttujen ja kuitenkin niin oudoilta ne näyttää, kuin lasin läpi lukee niistä hän ne pyyteet, jotka kunkin sielun täyttää. Yks ajatuksin mittaa vainioita ja aumoja, hän niistä jotka saa, ja toinen miettii nurkuin sitä voita, min rovastille taas saa suorittaa. On tuossa sydämellä emännän tukilta päässyt palttinainen pakka; kun nurmelle sen äsken aukas hän, niin huomas, että muonarengin akka loi silmäyksen siihen väijyvän. Siks ei hän pääse mieleen rauhaiseen, ja rinnasta hän huokaa tuskaisasta: »Sun palvelustas, taivainen, ma teen; mut pidätkö sa huolta palttinasta?» Tää Kolppasta jo alkaa säälittää. Mut lukkari kun saarnavirteen ryhtyy, hän hartaimmasti säveleesen yhtyy, muut ajatukset tyyten häviää ... Niin, ylistelköön lukkari vain ääntään, ja kiroilkohon akkoja, kun kääntää ne »väärään nuottiin» seurakunnan laulun; se häiritse ei hurskaan vakavuutta. Hän saakin kohta tarkkaamista uutta ja nähtäväkseen ihmeellisen taulun. Kun virsi loppuu, nousee kirkon pyttyyn rovasti vankka hitaast' astellen; sen reunaa vasten vaipuvi hän myttyyn niin rukousta hiljaa höpisten. Kun teksti taivaan piteloista puhuu, niin eteen kutsuttujen vieraiden kaikk' kantaa pappi — kuuma onkin, uhuu! — nyt paratiisin herkut pöydällen. Mut kuinka onkaan! Vieraat esteleivät kuin ennen profeettojen kutsumat, vaikk' emäntiään, peltojansa eivät he ajattele... ei, he — nukkuvat. Sen hurskas Yrjö näkee mielipahoin, ja rovasti niin täyteläisin mahoin, kuin syönyt viis ois härkäparia, niit' uhkaa kadotuksen kauhuilla, jotk' unhottaa vuoks nautittavan maisen hääkestit suuret yljän taivahaisen. Tää tuomio ei pysty seurakuntaan, kun kirkkoväki nukkuu rauhan-untaan. Vaan tuohon lehterille suntion kädessä sulka, hieno nahkavuota nyt sielunvihollinen noussut on. Kun nahkaa Yrjö tarkasteli tuota, sen tunsi turkiks oman jääränsä; on saatanalla näet määränsä, kun uni ei sun hartauttas poista, hän osaa käyttää kiusausta toista. Ja sulkaansa nyt vikkelästi käyttäin hän jäärän nahkaa polvellansa siirtää, hän siihen nimet nukkuvien piirtää, sen niillä aivan ääriin asti täyttäin. Ja pirun valtaa tyytyväisyys syvä: »Nää taivaan häihin tahdottihin ajaa, mut mieluummin he helvetiss' on majaa — siis kiitos kutsumasta, pappi hyvä!» Ja sitten vielä mielissänsä hymyin hän katseen heittää väkeen uinuvaan: No, mitä! Tuonne patsaan taakse lymyin viel’ yksi painunut on nukkumaan. Vie kaikki! Se on Iekko Kilpeläinen, tuon hurskaan parantama hourupäinen; hän hyvin kiittää taivaan armoa! Ja pirun kasvot loistaa vilkasna; taas käteensä hän sulan tempas heti ja polvellensa jäärän nahkan veti, mut se on täysi, aivan mahdoton nimeä Iekon siihen saada on. Nyt vihamies jo näyttää kiusaantuvan, on Kilpeläistä kiroavinaan ja — Kolppanen sen kummallisen kuvan sai nähdä — tarttuu vuotaan hampaillaan; niin kynsin hampain viruttaa hän nahkaa, mut silloin leuat irti heltiää, ja kirkon seinän kovaan kivipahkaan niin järähtävi paholaisen pää. »Ha haa! Se sulle parhaiks oli, ruoja!» niin lausuu Kolppanen ja naurahtaa. Samassa koko templin pyhä suoja niin kolkosti soi vastaan: ha ha haa! Se vavahutti hurskaan miehen mieltä. Hän katsahtavi lehterikin päin: on niinkuin joku irvistäisi sieltä ja häviäisi seinän lävistäin. Nyt Yrjön valtaa tunne kaamea; hän pahan valtaan joutuneensa huomaa, hän ilkkuin nauranut on kirkossa, ei muistanut hän pyhää Herran suomaa. Hän ympärilleen silmäyksen heittää, vaan sielt' ei mitään lohdutusta saa, kun kaikkein silmät unten harso peittää, ja häntäkin jo alkaa uuvuttaa. Ei! Templissä ei olla voi hän enää; hän nousee, synkeänä astuu pois, ja sydäntään hän vastaiseksi penää, sit' ettei pettää pahan eljet vois. Hän järven luo käy. Laineet vasten rantaa niin siellä vierivät kuin äskenkin; ne taivaskuvaa povessansa kantaa ja väreilevät kalvoin kirkkahin. Ne todistajat on sen uskon voiman, mi yli aaltojen vei Kolppasen, mut miehen epäilyksen rusikoiman nyt saapuvan ne näkee rannallen. Kuin otus vainottu hän rientää sinne, hänt' ajaa tunnon tuska sanaton, ja siinä eteen levinneenä on taas koetuksen kovan liukas rinne. Hän seisahtuu ja itseltänsä kysyy, viel' onko riittävä nyt uskallus; hän tokko enää vetten päällä pysyy? Sun täytyy! kuuluu poven kuiskaus. Niin, täytyy, täytyy! Voitto saatanalle niin vähällä ei tulla voi, ei saa; hän taivaalle voi vielä katsahtaa ja vaipua ei saata aaltoin alle. Se pieni siemen jumalainen, jolla voi vuoret siirtää, täytyy hällä olla, siis kuinka syvyyteen hän uppoaa. Hän astuu aalloille, ne eivät taivu; hän eelleen kulkee pelvotta, ei vaivu, kun voima häntä kantaa korkea. Mut läikkyvään kun katsahti hän tiehen, niin aalloissa hän näki vihamiehen ja nahkan täytetyn sen hampaissa. Pään-iskun seinään näkevään hän luuli ja oman pilkkanaurunsa hän kuuli ja — hätähuudon sitten surkean. Kun yltä side kannattava laukes, niin kuilu syvyyden nyt alla aukes ja aallot nieli veellä astujan. Vaan vähää ennen saarnan loppua unesta virkos Iekko Kilpeläinen, min uloslähtö kovin äkkinäinen sai huomiota paljon kirkossa. Hän tuskin jätti kirkkotarhan piirin, kun korviin hälle hätähuudot kiiri, ja tuulena hän riensi rantahan. Niin Kolppanen kuin Pietar entis-ajan sai hänessä sen nähdä vapahtajan, mi ojentavi käden auttavan. Hän laineilla ei käydä enää halaa, ei lähestyä huimaavata alaa, miss' ovelimmin vehkein saatana on heikon kuolevaisen kimpussa.