I. Nuoret. »Suomalainen Nuija» nimiselle ylioppilasyhdistykselle.

Mont' elämässä kalleutta on: vapaus, kunto, maine, mielen suoruus ja neron lahjat, hetket nautinnon, mut kalleinta on toivorikas nuoruus. Ei yksin vuoksi lemmen unelmain, ei haavekuteen kultaisien vöitten, vaan kevät-voimain vuoksi uhkuvain, joiss' alkujuuri suurien on töitten. Niin, nuoret omistavat maailman; ei tyrannien sortovaltikalla, vaan vallalla sen hengen mahtavan, mi syvyyksistä pimeyden alla maan vankan nosti luomisvoimillaan, loi sille elämän ja määrän luki, sen taivaalle toi päivän paistamaan, sen kummut yrttiin, kukkasihin puki. Siis tinkimätön »terve» nuorilleni He vanhaan leiliin uuden viinin valaa. Kun kulkee he, niin liekki kaunoinen ylitse harmaan tuhkakentän palaa. He voivat sen, mit eivät vanhat voi. He murtaa läpi vastuksien vuorten; se työ jos heille harmaat kutrit soi, on tiekin auki vastaisien nuorten. Nää iloitkoot! Työt uudet odottaa taas heidän kättään, mieltä innokasta; ei mikään aika, mikään kansa, maa voi nuorten puoleen laata katsomasta. Kun epätoivo toisten tarmon lyö, niin kestää vielä nuorten uljas usko, ja vaikka laaja levittäikse yö, siin' uuden päivän lupaava on rusko. Yks oikeuden kauppaa harjottaa, ja toisen sokaa suosio ja kulta, mut lahjomatta aina leimuaa nuor' rinta pyhän kiivauden tulta. Muut harkitsevat lahjaa antaissaan; he suovat sen, mi selvän hyödyn kantaa, mut nuoret eivät tingi milloinkaan, he antaa kaikki, itsensä he antaa. Se ainoa ei nuorten uhraus, mi heimon rakkaan auttoi ahdingosta, kun kuiluun syöksee nuori Kurtius tai Hellaan pojat seuraa Deksiposta. Tuoss' astuu maamies jälkeen auransa... Kivikko maa, ja turpehet on tiukat. On työläs raataa uutispeltoa, ja vanhuksella voimat ovat niukat. On jalka raskas, vanhus huoahtaa: »Ois huomenna jo kylvöpäivän aatto!» Mut poikansa hän silloin nähdä saa. Tää tulee, lausuu: »Lepää, rakas taatto!» Nyt uudet voimat työhön tarttuvat, ja kova pelto kuohtuu viipymättä; kun tähkät siinä aaltoo armahat, niin vanhus siunaa pojan nuorta kättä. Näen tiedemiehen luona pöytänsä. On kesken ijän tutkimusten summa. Mut sammumass' on häitä kynttilä, yö lankee päälle pelottavan tumma. Hän painaa päänsä epätoivoissaan... Mut kasvot lauhtuu tuskan katkeroimat, kun valmihina työtä jatkamaan jo heti nuorten virkeät on voimat. Ja kolmas tuossa, uuras matkamies. Hän etsii suurta ihmisyyden majaa, miss' aina viluun lämmin olis lies ja täyteen luotais onnen mitta vajaa. Nyt kaukana hän vielä siitä on, mut kohta hälle vartija jo soittaa, ja turha loppu elon taistelon se kuoleman voi hältä katkeroittaa. Vaan kun hän näkee, kuinka nuoriso taas luottain alkaa uuden pilgrim-retken, on niinkuin määrä löydetty ois jo, se tyydytys on pyhä viime hetken. Niin suvut täällä seuraa toistansa, kaikk' alaspäin ne elonvirtaa soutaa; mut aamusta on matka kauneinta, sen kirkasta me ihailemme poutaa. Kun väsyneinä vanhat painuvat taa rannan, missä päättyy näköpiiri, niin sijalla on nuorten armeijat edellä toivon seppelöity viiri.