Kristiina kuningattaren jouluyö. (Verner von. Heidenstam.)

Sade virtaa kosken lailla. Soi kellot Rooman kirkkojen, takan ääressä näet kuningattaren pakolaisena, kruunua vailla. Käden kuivan hän seisoen luonut on kepinkahvahan norsunluiseen; mut pinnalta marmoripermannon on varjo kasvanut kattohon, sen parruhun piirrospuiseen. Hän suuttuen lyö kepin marmoriin ja selkänsä — aina hän tekee niin — hän kääntää halkoihin loimuaviin, jotka pihkaa tiuhkuen hohtaa. Hän hameen nostaa luo lantion: — Diavolo! Kylmävi kohtaa, valt’istuinta Ruotsin mi painanut on. O! Quantum mutatum ab illo! Mont' yötä ma hukkasin silloin; mut kelloni kiiti niin joutuisaan. Kuin, kaunis Juulia, kulkemaan nyt ajan sais askelin nopein? Kaikk' kynttilät sytytä uudestaan, niin koettaa pukua uutta saan, mi silkkiin on kirjailtu hopein. — Niin liittää neitonen arkaillen, rivit neuloja pannen taajat, kuninkaalliset poimut laajat poven kuihtuneen päälle ja harteiden. Rusosormin harsosta muovaa hän pilveä varjoa luovaa yli harvakutrisen harmaan pään ja silmäin tuikkeesen himmeään. Mut Kristiina ääneti aivan ja poskilla riutumat vaivan ja katse niin jäykkä kuin olla voi nyt astuu peiliä kohti. Torin laidoilla vain urut yöhön soi ja kirkkojen valkeat hohti. Vitivalkein silkkisin kaapuin — käy huoneessa saattue varjojen — hän seisoo itseään katsellen niin lähelle peiliä saapuin, ett' usva hengäisty kaihtaa sen. — Ihan tottako, lausu, lapsonen, voit nähdä sieluhun ihmisten? Minä sormuksein sulle annan, jos, ennenkun vaipua silmäs suot, sen aatoksen selvästi julki tuot, mitä mielessä nyt minä kannan. — Ja neitonen sen sekunnin, min kellon heilurin kirkkaan yks lyönti kaikuvi, piirteihin nyt katsoo vanhuksen, nöyrimmin hän sitten niiaa ja virkkaa: — Majesteetti, sa aattelet kuin minäkin. Ens kerran kun yön hämärässä olet valkeessa verhossa tässä, minä paaries eess' olen, saksillain vahakynttiläin liekkejä puhdistain. Heti vanhus ojentaa sormuksen: — Niin, kiitos! Mut unhotit hiukkasen. Kädet ristissä hetkenä tuona sinä lausut mun paarteni luona: Nyt kellot Roomassa kumajaa. Nyt, Kristiina, olet vain tuhkaa. Sukus kaukana on, mut rauhaisaa ei kenkään untasi uhkaa. Kuin silkki nyt kalvas on Juulia: — Jos murheen vallassa ankean ma nostan peitettä paarilta, ma kuiskaan jo polville lankean: On ihmisen kohtaloss' ongelma, ja maailman viisahin tutkija sen selvitystä ei tapaa. Taa merten aavain hän matkustaa ja vuorten harjalla huoneen saa kuin ilmojen lintunen vapaa, hän vihaa, heimonsa unhottaa; mut vuoteella vierahan linnan kodin puistot hän näkevi nukkuissaan ja ainaista polttoa rinnan hän tuntee povessa vieraan maan.

Pyyvaaran leskiparooni jo monta hovissaan vietti vuotta ilotonta; ei viihdytykseks arvo-herran vakaan sanottavasti ollut narristakaan. Kun paroonimme löytääksensä huvin pois kotoansa mennyt oli kerran, niin rengit, piiat herkkuloilla herran kuin kaarneet peustosivat omin luvin. Kun portaan eessä taas on herran reki ja isäntäänsä narri auttoi sieltä, niin hillitä ei malttanut hän kieltä, vaan kertoi, kuinka palvelijat teki, kuink' ylväästi he yhdess' elämöivät ja joivat hovin suojissa ja söivät. Ei herra tuosta ollut tietävinään, mut väelleen hän lausui leikin vuoksi kuin mässäyst' ei pitänyt ois minään: »Kai viinit hyvin kurkustanne juoksi?» Näin herra saattoi salaisuuden ilmi ja väkeen katsoi hyvänsuovin silmin; mut palvelijat kummeksuivat, miksi yks heitäinnyt on heistä petturiksi. He narrille nyt nyrkkiänsä puivat ja häntä vastaan heti liittoutuivat. Niin herra matkusti. He päivän vapaan taas elämöivät entisehen tapaan, ja joukossa myös narri istuskeli, söi, joi kuin muutkin, huoletonna eli. Mut kauan toiset häntä siedä eivät, he sitoi hänet, kellarihin veivät, he siellä häntä suomi selkää pitkin, hän vuoroon huusi, vuoroon taasen itki. He löi ja nauroi: »Täss' on totuus vasta, sit' et saa laata julki huutamasta!» Hän parkui: »Näin jos nahkaani se raastaa, en eläissäni totta tahdo haastaa, vaan huolellisna huuleni sen salaa!» Niin parooni taas matkaltansa palaa. »No», kysyi hän, kun narri vastaan tuli, »kai täällä taasen herkut suussa suli? Pois totuus lausu lainkaan peittämättä!» »Ai», huusi narri taakseen vieden kättä, »mun polttaa saatte taikka muuten tappaa, totuutta ette minusta voi lappaa; se äsken mulle iskettihin selkään, sen jäljet ikän' kirveltää, mä pelkään.»