»Nouse ja käy!»

Yhdeksäs on rukoushetki. Auki temppelin portit on, pihaan Jehovan kartanon painuu pappien uhriretki. Luo käy Ijäisen alttarin työmies viljelysmailta saapuin, rikkaat purppurareunus-kaapuin, sitein otsilla kultaisin. Tungos on. Kuka rientää tuolla uhrikyyhkyjä ostamaan, kuka vaattehen poimuistaan pyhää sikliä etsii huolla. Templiin lahjansa kun nyt kantaa, luona alttarin makaa maass', aivan hurskaana palaa taas, kahdesti saa, min kerran antaa. Myöskin portilla itäisellä, jonka Sidonin seppä on tehnyt vaskesta Korinton, kansaa laumoin on liikkehellä, templiin pyrkivän joukon tiellä sairaspaarit on suuret siellä. Nähkää! Rampana niillä makaa Herran valitun kansan mies painona puute ja taudin ies. Tänne portille tavan takaa — Kiitos hyville lemmestään! — kannetaan hänet kerjäämään. Kättään ohi-käypiä vastaan heikoin voimin hän kurkottaa, anoo ropoa ainoastaan, anoo, mutta niin harvoin saa. Työmies viljelysmailta saapuin templiin ainoan siklin vie, rikkaat purppurareunus-kaapuin tuskastuu, kun on työläs tie. Käsi kuihtunut nousee, vaipuu siinä tuskien vuoteella, herää toive ja taasen haipuu kansan ohitse kulkeissa. Sairas paarilta katsoo hellään ylhäisimpiä Juudanmaan, mutta niillä on tuskin kellään sijaa säälille rinnassaan. Aivan kylmästi, niinkuin hohtaa kivi soljessa olkapään, niin he sairahan katseen kohtaa eteen Jehovan käydessään. * * * »Siimon Pietari!» kuiskaa kansa taakseen portilla katsahtain. Siimon, Johannes seurassansa, liittyy parvehen kulkijain, huomaa mennessä templin pihaan, minkä kohtelun sairas saa; kiivas luonne jo syttyy vihaan, tuli silmästä leimahtaa. Ramman luokse nyt apostoli astuu tavaten taskuaan: Siit' ei kykene antamaan, Se jo aamulla tyhjä oli. Säälinalainen säälitellen silmät köyhästä kääntää pois: voimaa suotu ei ihmisellen, sille, tahtoa jolla ois. Tuntehet vihan katkeroimat pian syttyy ja sammuukin; vaan nyt tai vahan suuret voimat herää sielussa Siimonin. »Minuun katso!» hän niinkuin anoin lausuu sairaalle, ja kun tää häneen silmänsä kiinnittää, jatkaa hän ylevimmin sanoin: »Mull’ ei hopeaa, kultaa ole; vaan sun toivoas hiljaista hyljää ei eikä maahan pole kärsiväin jalo auttaja. Nimeen sen, joka huusi: voi! vastaan maailman mahtajoita, mutta raukimmillekin soi rakkauden, jot' ei kuolo voita; nimeen sen, joka armollaan ilahduttavi köyhän majan, nimeen Jumalan laupiaan, kaikkein huolien huojentajan; nimeen Jeesuksen Kristuksen nouse, käy!» Ja se ihminen, rampa, murtama pitkän vaivan, sillä hetkel' on terve aivan; nousee, templihin rientää siitä, eikä vilpittömämmin kiitä kenkään lahjasta elämän kuin nyt pyhässä kiittää hän. * * * Luukas teosta Siimonin näin on kertonut maailmalle. Kuinkas meidän on aikoihin? Tielle templihin johtavalle paarit tuotu on useammat, tuskissaan niillä viruu rammat. Siimonia ei kuulu, näy. Kenkään lausu ei: »Nouse, käy!»