Eräässä toverijuhlassa.
Reading edition
Seppä säkeiden ei täällä saa sanan vasarata kalkuttaa, ahjon tulta ensin lietsokaamme, kuumaks että metallin sen saamme, josta uuden valtiattaren päähän luomme kruunun kultaisen. Valtiatar uusi? Ken on hän? Katso, halki käy hän pirtin tän, silmää meitä niinkuin äiti lastaan ottain kaikkein tervehdykset vastaan, tuttu vanhastaan ja jälleen uus valtiattaremme — Toveruus. Toveruus, oi, seurahamme jää! Silloin kylmät mielet lämpiää, nousee toivo maahan masennettu, vahvistuvi tarmo taivutettu, mikä särkyi, jälleen ehjä on, turvan lujan löytää turvaton. Ajan ukkossää ei saavuta meitä toveruuden linnassa. Siellä haudatkaamme suuret surut, nauttikaamme pienet riemun murut; ilo kasvaa, kuorma katoaa, yhdessä kun niitä kantaa saa. Hyvällen mä toveruudellen omani suon kaikki riemuiten; siitä en mä köyhdy rahdun vertaa, rikkaammaksi tulen tuhat kertaa, muille annan yhden sydämen, voitan itselleni kaikkien.