Koti

Itselleen ken kaikki suopi yksin eläen, poveensa hän kylmän luopi sydämen. Keskell' ihmisvirran vuolaan, elon lämpimän, jäiseen suljettu on luolaan aina hän. — Mut jo jonkun niemen päässä kenties pirtin näät, luona huojuu poutasäässä tähkäpäät. Sa loit majan, kätes raivas vainiot sen luo; nyt se palkinnoksi vaivas suojan suo. Pihan portti sua vuottaa, puoleks auki on, sinuun pirtin perhe luottaa murheeton. Valtakuntaas, kodin kesään, kylän kylmästä riennät niinkuin pääsky pesään myrskyllä. Äänet tutut sieltä kuulet soivan vastahas, pääset pikemmin kuin luulet huolistas. Ylläs suojaava on katto, piiri rakkaiden, rauha, viihdytys ja ratto alla sen. Herttaista on sinne tulla jälkeen päivätyön, vuode lämmin siell’ on sulia saapuiss' yön. Kauan kuoltuaskin salaa henkes kaivaten määräpäivin taasen palaa pirtillen, jossa aina muistos jalo, muut min unhotti, niinkuin kirkas kevätvalo hohtavi. Kädet hellät sijan siellä sulle säilyttäät, vaikka elon valtatiellä syrjään jäät.