Midianilaisten erämaissa.

Hän paimenena Jethron lampaiden käy aamuin metsiin, illoin taasen palaa, mut raskas tunne muukalaisuuden ei lakkaa rintaa kalvamasta salaa. Voi hillitöntä nuorten intoa! Se hänetkin sai suunniltansa syöstä; hän murtaa mieli kahleet orjilta, pois heimokunnan saada sorron yöstä; nyt asukkaana oudon erämaan hän tuomittu on karjaa kaitsemaan. Vaan mieltäkirveltävä voivotus se korven halki kuuluu kansan oman kuin siskon itku, isän huokaus ja valitukset äidin toivottoman. Ja vihamies sit' ilkkuu tunnoton, min pelonhaamuna on heimo halpa. Tuo paimen kerran uskoi, hän ett' on se sankari, min säkenöivä kalpa kaikk' isän itkut, maammon mahlut kostaa, lyö sortajan ja sorrettavat nostaa. Nyt hän vain polo pakolainen on. Hän laumaa ruohokunnahilla ohjaa, mut ajatus niin raskas, lohduton syvintä mataa synkän rotkon pohjaa. Jos huojennusta luoda hiukankaan hän voisi noiden kärsivien vaivaan, hän riemuisesti kulkis kuolemaan ja viime työksi kiittäis Herraa taivaan. Taas kerran värisevin sydämin hän karjoineen käy kaltahalta vuoren... Mi ilme tuolla ihmeteltävin? Mimoosa-pensaan havaitsee hän nuoren, mi kulumatta kirkkain liekin palaa, tuon kumman nähdä läheltä hän halaa. Hän ottaa tuskin askeletta kaksi, kun liekistä jo ääni varottaa: »Pysähdy, Mooses, täss' on pyhä maa; tee tomusta siis jalkas puhtahaksi! Ma Jumal' olen isäs Jaakopin, on mulle tuttu Israelin hätä, sen huudot olen kuullut taivaihin ja auttamatta kansaani en jätä. Nyt ajan näet kauan toivotun, ja aseekseni valitsen ma sun.» Ja sydän aaltoilevi paimenen, hän nöyrästi luo silmät maata kohti. Vaan päivän paahtamille poskillen tuo ihmevalo pensahasta hohti.