XVIII

Kello kahdeksan aamulla valonsäde herätti meidät. Tuhannet särmät seinien laava-aineessa heijastivat sen säihkyvänä sateena ympärillemme.

Valo oli niin kirkas, että saatoimme erottaa ympärillä olevat esineet.

— No, Akseli, mitä tästä sanot? huudahti setäni, hieroen käsiänsä. Oletko milloinkaan nukkunut rauhallisemmin talossamme Kuninkaankadun varrella? Et. Täällä ei kuulu mitään kärryjen jyrinää, ei kulkevien kaupustelijoiden huutoja eikä soutajain riitelemistä!

— Epäilemättä olemme rauhassa tämän kaivon pohjalla, mutta juuri tässä rauhassa on jotakin kauhistuttavaa.

— Herra varjelkoon! huusi setäni, jos nyt jo olet peloissasi, niin miten sitten lopussa käy? Emmehän ole tunkeutuneet maan sisustaan vielä tuumankaan vertaa.

— Mitä tarkoitatte?

— Minä vain tarkoitan, että olemme vasta ennättäneet saaren pinnan kohdalle! Tämä pystysuora pitkä reikä, joka päättyy Sneffels'in aukkoon, ulottuu likimäärin meren pinnan kohdalle.

— Oletteko varma siitä?

— Olen ihan varma. Katso ilmapuntaria.

Elohopea, joka oli vähitellen noussut lasiputkessa, oli todellakin seisahtunut yhdeksänkolmatta tuuman korkeudelle.

— Näethän, sanoi professori, että meillä ei vielä ole kuin yhden atmosfäärin paino, ja haluaisin vain, että ilmapuntarin sijasta saisimme käyttää manometriä.

Ilmapuntari kävikin todella tarpeettomaksi, kun ilman paino tulisi suuremmaksi kuin mitä se oli meren pinnan kohdalla.

— Mutta, sanoin minä, eikö ole pelättävissä, että tämä alituisesti kasvava paino käy meille tuskalliseksi?

— Ei, me astumme hitaasti alaspäin, ja keuhkomme tottuvat hengittämään enemmän kokoonpuserrettua ilmaa. Ilmapallolla kulkijat eivät lopullisesti saa kylliksensä ilmaa, kun he kohoavat yläilmoihin, kun sitä vastoin me saamme sitä ehkä liiaksikin, mutta siitä minä pidän. Älkäämme hukatko yhtään silmänräpäystä. Missä on se tavarakäärö, joka pudotettiin edeltäkäsin vuoren sisään?

Nyt muistin, että edellisenä iltana olimme turhaan etsineet sitä. Setäni kysyi sitä Hannulta, joka, katseltuaan ympärilleen linnustajan terävällä katseella, vastasi:

— Tuolla ylhäällä!

Käärö oli todellakin tarttunut kallion syrjään sata jalkaa päämme yläpuolella. Islantilainen kiipesi ylös sukkelasti kuin kissa, ja muutaman minuutin perästä hän pudotti tavaramytyn alas luoksemme.

— Syökäämme nyt aamiaista, sanoi setäni, ja syökäämme niinkuin pitkälle matkalle lähtevät.

Korput ja kuivattu liha kostutettiin viinan sekaisella vedellä.

Syötyämme otti setä taskustansa havaintomuistikirjansa, tutki kojeitansa ja kirjoitti:

Maanantaina heinäkuun 1 p:nä 1863. Kronometri: 8 t. 17 min. a.p. Barometri: 29 tuum. 7 linj.. Lämpömittari: 6 ast. Suunta: I. Ka.

Viimeinen muistutus koski pimeätä käytävää, jonka ilmansuuntaa kompassi osoitti.

— No nyt, Akseli, sanoi professori innokkaasti, nyt me todella alamme laskeutua maan uumeniin. Siis nyt tällä hetkellä alkaa matkamme.

Näin sanoen otti setäni toiseen käteensä Ruhmkorffin koneen, joka riippui hänen kaulassaan, ja yhdisti toisella sähkövirran lyhdyn lasitorveen, jolloin kirkas vala poisti pimeyden käytävästä. Tämä nerokas koje, jolla me saimme syntymään keinotekoisen päivänvalon, salli meidän kulkea eteenpäin tulenarkojen kaasujenkin lävitse.

— Eteenpäin! sanoi setäni.

Jokainen otti taas taakan selkäänsä. Hannu otti vierittääkseen kääröä, jossa vaatteet ja köydet olivat, minkä jälkeen kuljimme käytävään, minä viimeisenä.

Kun meidän piti mennä tuohon pimeään aukkoon, katselin vielä kerran tuon suunnattoman putken läpi islantilaista taivasta, jota kenties en enää tulisi näkemään.

Kun vuori viimeisen kerran syöksi tulta v. 1229, oli laava-aine murtanut itselleen kulkuväylän tämän tunnelin kautta ja oli päällystänyt sen sisustan paksulla loistavalla kerroksella, josta sähköinen valo heijastui satakertaisesti.

Kulkiessa oli vaikeinta pitää varansa, ettei liian kiivaasti luisunut 45 asteen jyrkännettä myöten. Kaikeksi onneksemme oli käytävässä epätasaisuuksia, syvennyksiä ja korkeampia paikkoja, jotka olivat meille portaina, ja meidän tarvitsi vain astua alaspäin ja antaa tavaroidemme vieriä, sidottuna kiinni pitkään köyteen.

Mutta se, mikä oli jalkojemme alla portaina, muuttui seinillä tippukiveksi. Paikoittain oli kuohkeassa laava-aineessa pieniä pyöreitä rakkoja; tummat, läpikuultavilla lasipisaroilla koristetut ukonkivikiteet, jotka riippuivat holvissa ikäänkuin lamput päällämme, näyttivät syttyvän tuleen, kun menimme ohitse. Olisi voinut luulla, että syvyyden haltijat valaisivat ilotulilla asumuksensa vastaanottaakseen vieraita maan päältä.

— Tämähän on kaunista! lausuin vastoin tahtoani. Katsokaapa, setä, mikä näky! Ettekö ihmettele näitä muunnoksia laava-aineessa, joka huomaamattomin vivahduksin vaihtelee ruskean punaisesta loistavan keltaiseen? Katsokaapa noita kiteitä, jotka ovat ikäänkuin loistavat pallot!

— Vai niin! Niinkö arvelet, Akseli? sanoi setäni. Mielestäsi tämä on loistavaa, poikani! Mutta toivonpa, että saat nähdä parempaakin. Käykäämme eteenpäin!

Pikemmin hänen olisi ollut syytä sanoa "luisukaamme", sillä ilman mitään vaivaa tulimme alas vieruja myöten. Tämähän oli Vergiliuksen mainitsema facilis descensus Averni.[41] Kompassi, jota minä usein katsoin, osoitti järkähtämättä kaakosta luoteeseen; laavakäytävä ei kääntynyt mihinkään päin, vaan kulki muuttumattoman suoraa linjaa.

Sillävälin ei lämpö lisääntynyt sanottavasti, mikä seikka todisti Davyn teorian oikeaksi, ja usein katselin ihmetellen lämpömittariin. Kahden tunnin kuluttua se ei osoittanut enempää kuin kymmenen astetta, s.o. neljän asteen lisääntymistä, joka saattoi minut ajattelemaan, että laskeutumisemme tapahtui enemmän vaakasuoraan kuin pystysuoraan suuntaan. Sitäpaitsi saataisiin, helposti selville, kuinka syvälle olimme saapuneet. Professori mittasi tien inklinatsioni- ja deviatsionikulmat,[42] mutta piti mittauksen tulokset omina tietoinaan.

Kello kahdeksan aikaan illalla hän antoi pysähdysmerkin, ja Hannu istui heti. Lamppumme kiinnitettiin esiinpistävään laavakappaleeseen. Olimme luolan tapaisessa aukossa, josta ei puuttunut raitista ilmaa; päinvastoin tunsimme tuulenhenkäyksiä. Mikähän mahtoi olla niiden aiheuttajana? Sitä seikkaa en kuitenkaan ruvennut tällä kertaa aprikoimaan, sillä väsymys ja nälkä heikonsivat minua, niin etten jaksanut ajatella mitään. Seitsemäntuntinen yhtämittainen laskeutuminen jyrkkää rinnettä ei voi tapahtua ilman ruumiinvoimain vähenemistä, ja minun voimani olivat jo lopussa. Suureksi huojennuksekseni siis kuulin sanan: "Seis!" Hannu järjesti aterian laavankappaleelle, ja söimme kaikki hyvällä ruokahalulla. Mutta yksi asia huoletti minua: vesivarastomme oli puoleksi kulunut. Setäni luotti maanalaisiin lähteisiin, joista voisimme uudestaan täyttää pullomme, mutta tähän asti ei niitä ollut näkynyt, enkä voinut olla huomauttamatta sedälleni tästä.

— Sitäkö kummastelet, ettei lähteitä ole vielä löytynyt? sanoi hän.

— Olen siitä asiasta sangen levoton. Meillä ei ole vettä kuin viideksi päiväksi.

— Ole huoleti, Akseli, minä takaan, että löydämme vettä, vieläpä enemmän kuin tarvitsemmekaan.

— Milloin?

— Niin pian kuin olemme päässeet tämän laavakerroksen ohi. Kuinka luulisit veden pääsevän tällaisten seinien läpi?

— Mutta tämä käytävä ulottuu kenties sangen syvälle, ja minusta tuntuu, kuin emme vielä olisi laskeutuneet kovinkaan syvälle.

— Miksi sinä niin luulet?

— Siksi, että lämpö olisi suurempi, jos olisimme syvällä maan sisustassa.

— Sinun otaksumasi mukaan, vastasi setäni. Mitä lämpömittari osoittaa?

— Tuskin viittätoista astetta; se on siis noussut ainoastaan yhdeksän astetta sen jälkeen kun lähdimme.

— No hyvä, tee sitten johtopäätöksesi!

— Se on seuraava: mitä tarkimpien havaintojen mukaan lämpö lisäytyy maan sisässä asteen verran joka sadalta jalalta. Mutta erikoiset paikalliset olosuhteet saattavat tässä vaikuttaa; esimerkiksi Jakutskissa Siperiassa on huomattu, että lämpö lisäytyy asteen joka kolmeltakymmeneltäkuudelta jalalta. Tämä erotus riippui nähtävästi vuorien lämmönjohtamiskyvystä, ja tahtoisin sen lisäksi mainita, että on huomattu lämmön lisäytyvän sammuneen tulivuoren läheisyydessä ja gneissin läpi ainoastaan asteen joka sadaltakahdeltakymmeneltäviideltä jalalta. Ottakaamme vaari tästä viimeisestä otaksumasta, joka on parhaiten meille soveltuva, ja laskekaamme sen mukaan.

— Laske, poikaseni.

— Ei ole mikään sen helpompaa, sanoin minä, ja kirjoitin muutamia numeroita muistikirjaani. Yhdeksän kertaa sataviisikolmatta jalkaa on tuhannensadanviidenkolmatta jalan syvyys.

— Aivan oikein.

— No siis?

— No, minun laskujeni mukaan olemme kymmenentuhatta jalkaa merenpintaa alempana.

— Onko se mahdollista?

— O, muutoin eivät numerot olekaan enää numeroita!

Professorin laskut pitivät paikkansa. Olimme jo kuuttatuhatta jalkaa syvemmällä kuin minne ihmiset koskaan ovat päässeet. Olimme kuuttatuhatta jalkaa syvemmällä kuin Kitz-Bahlin kaivokset Tyrolissa sekä samanlaiset kaivokset Württembergissä ja Böhmissä.

Ilma, jonka näin syvällä olisi pitänyt olla kahdeksankymmenen asteen lämpöistä, oli tuskin viisitoista-asteista, seikka, joka antoi minulle paljon ajattelemisen aihetta.