XII

Lähdimme matkaan pilvisellä, mutta tasaisella säällä, jolloin ei tarvinnut pelätä liiallista kuumuutta eikä sadetta, — oikein matkustajain ilmalla.

Se huvi, että sain ratsain kulkea tuntemattoman maan halki, sai minut leppymään. Olinpa suorastaan innostunut, mielessäni liikkui kaikenlaisia toivomuksia, ja aloin jo tyytyä kohtalooni.

Mikäpä minulla muuten olikaan hätänä? arvelin. Matkustaa varsin kummallisessa maassa! Nousta merkilliselle vuorelle! Pahimmassa tapauksessa laskeutua sammuneeseen aukkoon! Onhan aivan selvä asia, ettei tuokaan Saknussemm ole mitään sen enempää tehnyt. Mitä tulee siihen, että löytyisi joku käytävä, joka veisi maan keskipisteeseen, niin sehän on pelkkää luuloa, selvä mahdottomuus! Ottakaamme siis tinkimättä vastaan se huvi, mitä tästä matkasta voi olla.

Tuskin olin lopettanut nämä mietteeni, kun jo olimme jättäneet Reykjavikin taaksemme.

Hannu kulki nopein askelin matkueen etupäässä. Molemmat kuormahevoset seurasivat hänen jäljessänsä hänen tarvitsematta ohjata niitä. Sitten tulimme setä ja minä, suoraan sanoen varsin komean näköisinä pienten, mutta väkevien hevostemme selässä.

Islanti on Euroopan suurimpia saaria, 1,400 neliöpenikulmaa laaja ja asukkaita 60 tuhatta. Maantieteen tutkijat ovat jakaneet sen neljään piirikuntaan; me matkustimme viistoon sen piirikunnan halki, jonka nimenä on lounainen neljännes, "Sudvester Fjordùngr".

Hannu oli Reykjavikistä lähdettyämme melkein lakkaamatta seurannut meren rantaa. Me sivuutimme laihoja laitumia, jotka töin tuskin pääsivät muuttumaan viheriäisiksi, keltainen väri kun oli niissä vallitseva. Mahdottoman suurien trakyti-röykkiöiden[33] punertavat huiput näyttivät poikki katkenneilta taivaan rannan itäisissä sumupilvissä; muutamia lumipälviä loisti siellä täällä kaukaisten kukkuloiden rinteillä; toiset jyrkemmiksi muodostuneet huiput pistivät harmaiden pilvien läpi ja kohosivat uudelleen noiden häilyvien sumujen yläpuolella ikäänkuin taivaan laelle hajonneet salakarit.

Usein nämä äkkijyrkät kukkulajonot muodostivat mereen niemen ja tunkeusivat laitumillekin, mutta aina oli jäljellä kylliksi tilaa matkustaa. Muutoin valitsivat hevosemmekin vaistomaisesti mukavimmat paikat hiljentämättä kulkuansa. Sedälläni ei ollut edes sitä lohdutusta, että olisi saanut karjuen tahi ruoskallansa kiirehtiä hevostansa, sillä hänelle ei ollut aikaa kiivailla. En voinut pidättää hymyäni, kun näin hänet, suurikokoisen miehen, pienen hevosen selässä; hänen pitkät säärensä ylettyivät melkein maahan, joten hän muistutti kuusijalkaista kentauria.

— Oivallinen eläin! Oikein kelpo eläin! hän ylisti.

— Tiedätkös Akseli, ettei ole eläintä, joka älykkäisyydessä voittaisi islantilaisen hevosen. Lumituiskut, myrskyt, kelvottomat tiet, kalliot, jäätiköt, ei mikään estä sitä. Se on rohkea, malttava ja vakava. Se ei koskaan astu harha-askelta eikä tee vastarintaa! Jos on mentävä virran tahi vuonon poikki, ja sellainen vielä tulee eteemme, niin saat nähdä, että se arvelematta heittäytyy veteen kuin vesieläin ja ui toiselle rannalle! Mutta älkäämme sitä ahdistako, vaan antakaamme sen pitää tapansa, niin pääsemme etenemään kolme penikulmaa päivässä.

— Niin, kyllä kai me epäilemättä kuljemme sen matkan, vastasin minä, mutta entäs oppaamme?

— Hänestä ei ole huolta. Nämä ihmiset kävelevät kuin huomaamattansa, ja me kuljemme niin hitaasti, ettei hänen pitäisi väsyä. Sitäpaitsi jos tarvitaan, annan hänelle hevoseni, sillä pian saisin sääriini suonenvedon, jollen olisi liikkeessä. Käsieni laita on vallan hyvin, mutta pitäähän sääriänsäkin muistaa.

Sillä välin kuljimme rivakasti eteenpäin. Maa oli melkein autio: siellä täällä näkyi yksinäinen puusta, turpeista ja laavankappaleista rakennettu talo, tuollainen yksinäinen boër,[34] ikäänkuin kerjäläinen mutkaisen tien varrella. Nämä rappiolle joutuneet mökit näyttivät rukoilevan ohitse kulkevien armeliaisuutta, ja vähemmästäkin syystä olisi niille antanut almun. Teitä ei tässä maassa ollut ollenkaan, ei edes polkujakaan, ja kasvillisuus, niin kitukasvuista kuin se olikin, oli kuitenkin hävittänyt nekin jäljet, joita joku yksinäinen kulkija oli tehnyt.

Ja kuitenkin luettiin tämä osa maakunnasta, joka oli pääkaupungin ääressä, Islannin viljeltyjen ja asuttujen seutujen joukkoon. Minkähänlaisia lienevät sitten muut seudut olleetkaan, koska siis olivat vieläkin autiompia kuin tämä erämaa? Kuljettuamme puoli penikulmaa emme vielä olleet nähneet ainoatakaan maamiestä mökkinsä ovella, emme yhtään villiä paimenta kaitsemassa laumaansa, vaan ainoastaan joitakuita oman onnensa nojaan jätetyitä lehmiä ja lampaita. Mimmoisia mahtoivat olla saaren muut seudut, joita maanjäristykset olivat raadelleet ja mullistaneet?

Myöhemmin jouduimme näkemään sellaisiakin seutuja, mutta katsahtaessani Olsenin karttaan huomasin, että näitä seutuja karteltiin siten, että kuljettiin pitkin meren lahdekasta rantaa. Sisällisen tulen suuri voima on vaikuttanut pääasiallisesti saaren keskustassa, jossa vaakasuorasti päällekkäin kasautuneet kalliokerrokset, joita skandinaavien kielellä sanotaan "portaiksi", "trappor" — röykkiöisiä vuorijonoja, purkautunutta basaltti-ainetta, karstakiveä, kaikenlaisia sisäisen tulen tekemiä sekoituksia, sulan laava-aineen ja porfyyrin tulvia — muodostavat erikoisen synkeännäköisen seudun. En silloin aavistanutkaan, minkälainen näköala meillä olisi Sneffelsin niemeltä, jossa kaikki hurjan luonnon hävitykset esiintyvät hirvittävänä sekasortona.

Kahden tunnin kuluttua lähdöstämme Reykjavikistä tulimme Gufunaes-nimiseen kylään, jota nimitetään "aoalkirkja'ksi" eli pääkirkoksi; siitä ei ole mitään erinomaista mainittavaa. Siinä oli ainoastaan jokunen mökki, tuskin kylliksi edes saksalaisen talonpojan kartanoksi.

Siellä Hannu pysähtyi puolen tunnin ajaksi ja otti osaa yksinkertaiseen aamiaiseemme, vastaten "niin" tahi "ei", kun setäni kyseli tiestä, ja kun hän kysyi missä Hannu aikoi viettää yönsä, tämä vastasi yhdellä ainoalla sanalla:

— Gardar.

Katsoin karttaan nähdäkseni, missä tuo Gardar oli, ja huomasin sennimellisen kauppalan Valasvuonon[35] rannalla, neljän penikulman päässä Reykjavikistä. Näytin paikan sedälleni.

— Neljä penikulmaa vain! sanoi hän. Neljä penikulmaa kahdestakolmatta! Sehän on pieni kävelymatka.

Hän tahtoi huomauttaa oppaallemme, mutta tämä ei vastannut, vaan meni paikallensa hevosten edelle ja jatkoi kulkua.

Kolme tuntia myöhemmin, kun olimme levähtämättä tallanneet laitumien laihaa ruohoa, piti meidän kiertää Kollavuono, sillä tämä kävi sekä nopeammin että helpommin kuin matka suoraan lahden poikki. Pian tulimme erääseen "pingstoer'iin" eli kunnallistuomioistuinpaikkaan, nimeltä Ejulberg, jossa kello olisi lyönyt kaksitoista, jos islantilaiset kirkot olisivat olleet kylliksi rikkaita kustantaaksensa itselleen tornikellot; mutta tässä suhteessa ne ovat seurakuntalaistensa kaltaisia, joilla ei myöskään ole kelloja ja jotka tulevat toimeen ilman niitä.

Siellä saivat hevoset levätä; sitten kuljimme kapeata rantakaistaletta myöten meren ja kukkulajonon välillä; lepäämättä hevosemme toivat meidät Brantarin "aoalkirkjan" luo ja sieltä penikulman matkan "Saurböerin annexiaan" eli apukirkolle Valasvuonon etelärannalle.

Kello oli silloin neljä i.p., ja olimme kulkeneet neljä penikulmaa.[36]

Vuono oli tällä kohdalla ainakin puolen penikulman levyinen, ja aallot murtuivat pauhaten teräviä kallioita vastaan; lahti levisi kalliomuurien välillä, jotka muodostivat jonkinlaisen 3,000 jalkaa korkean luisun; tämän erikoisuutena oli tumma väri, joka erotti toisistaan punertavat karstakivikerrokset. Vaikka hevosemme olisivat olleet kuinka viisaat hyvänsä, en olisi ennustanut hyvää yrityksestä koettaa mennä nelijalkaisen eläimen selässä suuren merenlahden yli.

Jos ne vain ovat älykkäitä, niin ne eivät yritäkään veteen menoa. Kaikessa tapauksessa minä koetan olla älykäs niidenkin puolesta.

Mutta setäni ei olisi tahtonut odottaa, vaan kannusti hevostansa veteen. Se meni niin pitkälle, että laineet kastelivat sen kavioita, ja seisahtui. Setäni piti oman päänsä ja pakotti sitä eteenpäin. Hevonen taas teki vastarintaa ja pudisti vain päätään. Sitten seurasi kirouksia ja piiskan lyöntejä, mutta hevonen ponnisteli viimeiseen asti ajajaansa vastaan; se potki taaksepäin ja tahtoi heittää maahan ratsastajansa. Viimein se notkisti polvensa, vetäytyi pois professorin jalkojen välistä ja jätti hänet seisomaan rannalle kahdelle kivelle samaan asentoon kuin muinoin Rhodos-saaren jättiläiskuvapatsas.

— Kirottu hevonen! huusi ratsastaja, joka oli yhtäkkiä muuttunut jalkamieheksi, ja häpesi kuin jalkaväkeen siirretty ratsuväen upseeri.

— Lautta! sanoi opas koskettaen hänen olkapäätänsä.

— Mitä? Lauttako?

— Tuolla, vastasi Hannu osoittaen venhettä.

— Niin, virkoin minä, se on lautta.

— Se on toinen asia! Eteenpäin siis!

— Nousuvesi, sanoi taas opas.

— Mitä hän sanoo?

— Hän sanoo, että täällä on luode ja vuoksi, vastasi setäni, tulkiten minulle tanskalaisen lauseen.

— Epäilemättä meidän pitää odottaa nousuvettä?

— Odottaako? kysyi setäni.

— Niin, vastasi Hannu.

Setäni polki jalkaa suutuksissansa; sillä aikaa kulkivat hevoset lauttaa kohti.

Käsitin vallan hyvin, että oli välttämätöntä odottaa määrähetkeä, jolloin vesi saavutettuansa suurimman korkeutensa, on hiljaa. Silloin on merenvirta asemillansa, eikä lautta ole vaarassa lähteä ajelehtimaan, ei lähden pohjaan eikä aavalle merelle.

Tämä sovelias hetki ei tullut ennenkuin kello kuusi illalla; setäni, minä, opastajamme, kaksi lautturia ja neljä hevostamme saimme sovittautua jokseenkin heikkoon venheeseen. Minä olin tottunut Elbevirran höyrylauttoihin, joten tämä oli mielestäni surkea kulkuneuvo. Enemmän kuin tunnin aika kului yli menemiseen, mutta vihdoinkin päättyi matka ilman mitään tapaturmaa.

Puolta tuntia myöhemmin saavuimme Gardarin "aoalkirkjalle".