XVII

Nyt alkoi varsinainen matkustuksemme. Tähän asti olivat tavalliset matkahankaluudet olleet suuremmat kuin varsinaiset vaikeudet, mutta tästä lähtien viimeksi mainitut kasvoivat suoraan sanoen jalkojemme alla.

En ollut vielä vilkaissutkaan siihen mittaamattomaan kaivoon, johon minun piti laskeutua. Nyt oli se hetki tullut; vielä voisin päättää joko ryhtyä yritykseen tahi kieltäytyä siitä. Mutta häpesin näyttää Hannulle pelkoani. Hannu ryhtyi tähän vaaralliseen yritykseen niin rauhallisesti ja välinpitämättömästi, niin täydellisesti huoletonna kaikesta vaarasta, että oikein punastuin, kun ajattelin, että olisin vähemmän rohkea kuin hän. Kahden kesken sedän kanssa olisin ladellut esiin koko pitkän sarjan todisteita, mutta oppaamme läsnäollessa olin ääneti; ajatukseni kiitivät kauniin vierlantilaisen tyttöni luo, lähestyessäni keskimmäistä aukkoa.

Olen jo maininnut, että se oli läpimitaten noin sata jalkaa, eli ympäriinsä noin kolmesataa jalkaa. Menin ulkonevalle kallion kielekkeelle ja kurkistin alas. Hiukseni nousivat pystyyn. Koko olentoani järkytti tämä tyhjä avaruus; tunsin painopisteen ruumiissani muuttuvan ja pyörtymisen nousevan päähäni ikäänkuin juopumisen; olin putoamaisillani; eräs käsi pidätti minut — se oli Hannun. Silminnähtävästi en ollut saanut kylliksi usein opetusta Vor-Frelser-Kirken huipulla Kööpenhaminassa.

Mutta vaikka olin uskaltanut vain vilkaista alas kaivoon, olin jo ennättänyt saada käsityksen sen muodosta. Sen melkein pystysuorissa seinissä oli monilukuisia esiin pistäviä kärkiä, jotka luonnollisesti helpottivat alasmenoa. Mutta vaikka olikin portaat, niin ei ollut käsipuita. Aukon suuhun kiinnitetty köysi olisi ollut kylliksi meitä auttamaan, mutta kuinka saisimme sen irti, kun olimme laskeutuneet sen alapäähän?

Setäni keksi tähän varsin yksinkertaisen keinon. Hän kiersi auki kokoonkäärityn köyden, joka oli tuumaa paksu läpimitaten ja neljäsataa jalkaa pitkä; puolet siitä hän heitti alas, pisti sitten köyden mutkan esiinpistävän laavamöhkäleen ympäri ja laski senjälkeen toisenkin puolen alas syvyyteen. Saatoimme silloin laskeutua alas siten, että otimme käteen köyden molemmat puolet, jotka silloin eivät voineet luistaa, ja kun oli kuljettu kaksisataa jalkaa alaspäin, heitettiin toinen pää irti ja lapettiin toisesta. Tätä keinoa saattoi sitten käyttää edelleenkin.

— Kun olemme lopettaneet nämä valmistukset, niin sitten on matkatavaroiden vuoro, sanoi setäni; ne pitää jakaa kolmeen eri osaan, joista yksi jokaiselle meistä. Puhun vain särkyvistä kapineistamme.

Rohkea professori ei nähtävästi lukenut meitä näiden viimeksimainittujen joukkoon.

— Hannu, sanoi hän, ottakoon työkalut ja osan ruokatavaroistamme; sinä, Akseli, saat ottaa toisen osan ruokatavaroista ja aseet, ja minä otan viimeisen osan ruokatavaroistamme sekä varovasti pidettävät tieteelliset kojeet.

— Entäs vaatteet sitten, sanoin minä, ja tämä paljous köysiä ja portaita, kuka ne ottaa?

— Ne tulevat itsestänsä.

— Millä tavalla?

— Sen saat nähdä.

Setäni ryhtyi nopeasti ja epäröimättä tehokkaisiin toimenpiteisiin. Hänen käskystänsä kokosi Hannu kaikki vähemmän särkyvät tavarat yhteen ainoaan myttyyn, joka sidottiin lujasti kokoon ja muitta mutkitta syöstiin syvyyteen.

Kuulin selvästi suhinan mytyn pudotessa ammottavaan syvyyteen. Kumartuen katsomaan kuiluun tarkasti setäni tyytyväisen näköisenä kapineiden alasmenoa, eikä noussut, ennenkuin ne olivat kadonneet näkyvistä.

— Hyvä! sanoi hän. Nyt on meidän vuoromme.

Minä kysyn jokaiselta tervejärkiseltä ihmiseltä, oliko mahdollista kuulla sellaisia sanoja kauhistumatta? Professori sitoi selkäänsä tavaramytyn, jossa oli tieteelliset koneet. Hannu otti työkalut ja minä aseet. Laskeutuminen alkoi seuraavassa järjestyksessä: Hannu ensin, sitten setäni ja minä viimeiseksi. Alaslaskeutuminen tapahtui mitä syvimmässä äänettömyydessä, jonka keskeytti ainoastaan joku kiviliuska, joka vieri alas ja syöksi pohjattomuuteen.

Annoin itseni niin sanoakseni liukua alas, toisella kädelläni pitäen lujasti kiinni kaksinkertaisesta köydestä, ja toisella nojaten rautakärkiseen keppiini. Yksi ainoa ajatus vaivasi minua: pelkäsin, että se kivi, jossa köysi oli kiinni, lohkeaisi. Köysi näytti arveluttavan heikolta kannattamaan kolmea henkeä, ja käytin sitä niin vähän kuin mahdollista, vaappuen merkillisellä tavalla esiinpistävillä laavankappaleilla, joihin koetin tarttua jaloillani.

Kun jokin näistä epäluotettavista jalansijoista järkkyi Hannun jalkojen alla, sanoi hän vakaisella äänellänsä:

— Huomatkaa!

— Huomatkaa! todisti setäni saksaksi.

Puolen tunnin kuluttua olimme tulleet tasaiselle kallionkappaleelle, joka oli lujasti kiinni maanalaisen torven seinässä.

Hannu veti köyden toisesta päästä, ja toinen pää nousi ylöspäin, kunnes se päästyään kiinnityspaikan sivu putosi alas, tuoden mukanansa vaarallisen sateen tahi paremmin sanoen raesateen pieniä kiviä ja laavanmuruja.

Kun kurotin katsomaan alas ahtaalta tasaiselta paikaltamme, niin huomasin, että tämän reiän pohja ei ollut vielä näkyvissä.

Köysi kiinnitettiin taas samalla tavalla, ja toisen puolen tunnin kuluttua olimme joutuneet kahtasataa jalkaa syvemmälle.

En tiedä, olisiko kukaan geologi voinut edes yrittääkään tällaisen alaslaskeutumisen ohessa tutkia ympärillä olevien esineiden laatua. Minua ei liikuttanut vähääkään, olivatko nämä kerrokset plioseeniä, mioseenia, eosiiniä, liitua, juraa, triasta, permiläistä, kivihiilikerrosta, devonia, siluria tahi muuta.[40] Mutta professori teki epäilemättä havaintojansa ja muistiinpanojansa, sillä kun kerran seisahduimme, sanoi hän minulle:

— Kuta kauemmaksi menen, sitä varmemmaksi käy vakaumukseni. Näiden tuliperäisien seutujen laatu vahvistaa täydellisesti Davyn teorian. Nyt olemme alkukauden maassa, missä kemiallinen ilmiö, metallien syttyminen yhtymisestä ilman ja veden kanssa, on tapahtunut. Minä väitän jyrkästi, ettei maan keskustulta olekaan. Saammehan muutoin nähdä.

Aina vain sama loppulause. Sen kyllä ymmärtää, ettei minua haluttanut väittää häntä vastaan. Kun olin ääneti, selitti setäni vaitioloni myöntymiseksi, ja laskeutuminen alkoi uudestaan.

Kolmen tunnin kuluttua ei reiän pohjaa vieläkään näkynyt. Kun katsoin ylöspäin, saatoin vielä erottaa sen suun, joka kumminkin silminnähtävästi pieneni. Sen seinät alkoivat lähestyä toisiansa käyden hiukan loivemmiksi. Pimeys tiheni vähitellen.

Sillävälin laskeuduimme alinomaa alemmaksi; kivet, jotka seinistä irtautuivat, putosivat mielestäni heikommasti jyristen, ja luulin, että ne saavuttivat syvyyden pohjan pikemmin kuin sitä ennen.

Olin tarkoin laskenut, kuinka usein olimme muuttaneet köyttämme, ja saatoin siis tarkoin tietää, kuinka syvällä olimme ja kuinka pitkä aika oli kulunut.

Neljätoista kertaa olimme uudistaneet saman tempun, jota aina kesti puoli tuntia. Aikaa oli siis kulunut seitsemän tuntia, sekä levätessä puoli neljättä tuntia, eli yhteensä kymmenen ja puoli tuntia. Olimme lähteneet kello yksi, ja nyt pitäisi siis kellon olla yksitoista. Mitä syvyyteen tulee, jonka olimme saavuttaneet, niin tämä neljätoista muuttoa kahdensadan jalan pituisella köydellä tekivät yhteensä kaksituhatta kahdeksansataa jalkaa. Tässä silmänräpäyksessä kuului Hannun ääni:

— Seis! sanoi hän.

Minä seisahduin juuri kun olin potkaisemaisillani setääni päähän.

— Me olemme perillä, sanoi hän.

— Missä? kysyin minä liukuen hänen luokseen.

— Pystysuoran aukon pohjalla.

— Eikö ole uloskäytävää?

— Voin erottaa jonkinlaisen käytävän, joka vie oikealle. Saammepahan huomenna nähdä. Syökäämme nyt ensin illallista ja levätkäämme sitten.

Ei ollut vielä täydellisesti pimeä. Me aukaisimme eväspussimme, söimme ja paneuduimme maata kivistä ja laavankappaleista tehdylle vuoteelle niin hyvin kuin taisimme.

Kun laskemin selälleni ja aukaisin silmäni, näin kiiltävän pisteen tämän jättiläiskaukoputkeksi muuttuneen kolmentuhannen jalan pituisen torven päässä.

Se oli tähti, laskuni mukaan eräs Pienen Otavan tähtiä.

Sen jälkeen vaivuin sikeään uneen.