XXXX

Matkamme alusta asti olin saanut niin monta kertaa hämmästyä, että jo luulin osaavani olla ällistymättä ja pysyä välinpitämättömänä ihmettelemättä mitään. Mutta nähdessäni nämä kolmesataa vuotta sitten hakatut kirjaimet, valtasi minut sittenkin hämmästys. Edessäni oli tuon oppineen alkemistin puumerkki ja olipa tikarikin, jolla se oli piirretty, minun kädessäni. En siis enää voinut epäillä, ettei tuota mainiota matkustajaa olisi ollut ja ettei hän todella olisi pääsyt matkansa perille. Sillävälin kun nämä mietteet pyörivät päässäni, ylisteli professori Lidenbrock Saknussemmia eräänlaisella dityrambisella ylistyspuheella.

— Oi sinä nerokas mies! lausui hän, sinä et ole unohtanut mitään, joka muille kuolevaisille avaa tien maan läpi, ja sinun vertaisesi voivat löytää ne jäljet, jotka sinun jalkasi ovat tehneet kolme sataa vuotta sitte näiden pimeiden maanalaisten luolain pohjaan! Sinä olet antanut muidenkin silmien, kuin omiesi, katsella näitä ihmeitä! Soveliaisiin paikkoihin piirretty nimesi johdattaa matkustajan suoraan perille, jos hän on kylliksi rohkea seuraamaan sinua, ja tämän maamme keskipisteessä se vielä on piirrettynä omalla kädelläsi! Ah! Käynpä minäkin piirtämässä nimeni viimeiseen kallioon. Mutta tästä hetkestä alkaen olkoon tämä niemi, jonka olet nähnyt tämän keksimäsi meren rannalla, aina nimeltänsä Cap Saknussemm!

Kuullessani setäni puhelevan jotenkin näillä sanoilla tunsin saman innostuksen syttyvän itsessänikin. Sisällinen tuli paloi rinnassani. Minä unohdin kaikki, sekä menomatkamme vaarat että palaamisemme vaikeudet. Mitä toinen ihminen oli tehnyt, sen tahdoin minäkin tehdä, eikä nyt mikään inhimillinen enää tuntunut mahdottomalta!

— Eteenpäin, eteenpäin! huusin minä.

Kiiruhdin jo pimeätä käytävää kohti, kun professori seisahdutti minut, ja vaikka hän olikin varsin herkkä innostumaan, niin hän kehoitti kuitenkin minua olemaan kärsivällinen ja kylmäverinen.

— Palatkaamme ensin takaisin Hannun luokse, sanoi hän, ja tuokaamme lautta tälle kohdalle.

Tottelin käskyä vastahakoisesti, ja kohta kuljimme kiiruusti rantakallioita myöten.

— Kuulkaapa setä, sanoin minä kulkiessamme, tähän asti ovat kaikki asianhaarat olleet meille varsin suotuisat.

— Niinkö arvelet, Akseli?

— Aivan varmaan; yksin myrskykin on ollut meille edullinen, sillä se vei meidät oikealle tielle. Siunattu olkoon myrsky! Se vei meidät takaisin tälle rannalle, josta kaunis sää vei meidät pois. Jos otaksuisimme, että pieni lauttamme olisi joutunut Lidenbrockin meren etelärannalle, mihin olisimme silloin joutuneet? Saknussemmin nimi ei olisi tullut silmiemme eteen, ja tällä kertaa olisimme kokonaan oman onnemme nojassa.

— Niinpä kyllä, Akseli, olipa todellakin Jumalan sallimus, että kulkiessamme etelään ajauduimme suoraan pohjoiseen Cap Saknussemmiin. Minun täytyy tunnustaa, että se seikka on enemmän kuin kummastuttava sekä senluontoinen, että minä en taida sitä millään tavoin selittää.

— Mitä se haittaa? Ei tapauksia tarvitse selitellä vaan käyttää niitä hyödyksensä!

— Epäilemättä, poikaseni, mutta — — —

— Mutta meidän täytyy palata pohjoista kohti, kulkea pohjois-Euroopan, Ruotsin, Venäjän, Siperian ja kukaties minkä muiden maiden alitse, sen sijaan että laskeutuisimme Afrikan erämaiden tahi valtameren aaltojen alle; muusta en pidä lukua!

— Niin, Akseli, sinä olet oikeassa, ja kaikki on taas hyvin, kun pääsemme tältä vaakasuoralta mereltä, joka ei voinut viedä meitä mihinkään maaliin. Meidän tulee laskeutua alaspäin, aina vain syvää syvemmälle! Muistapas, että meillä on puolentoistatuhannen penikulman matka tullaksemme maan keskipisteeseen.

— Joutavia! sanoin minä, siitä ei kannata puhua. Eteenpäin vain!

Tätä järjetöntä keskustelua kesti vielä sittenkin, kun olimme tavanneet Hannun. Kaikki oli valmiina lähteäksemme heti; jokainen tavaramytty oli mukanamme. Me nousimme lautalle, purje nostettiin ja Hannu ohjasi kulkumme pitkin rantaa Cap Saknussemmiin päin.

Tuuli ei ollut tällä kertaa sovelias lautallemme, jok ei voinut luovia, ja monessa kohdin meidän täytyi työnnellä sitä eteenpäin rautakärkisillä sauvoillamme. Usein täytyi meidän kiertää jotenkin pitkältä veden pinnassa olevia kareja; mutta kolmen tunnin purjehduksen jälkeen, s.o. noin kello kuuden seuduilla iltapäivällä, tulimme sopivaan valkamaan.

Hyppäsin maalle ensimäisenä, sitten seurasi setäni ja islantilainen. Merimatka ei ollut minua vähääkään rauhoittanut, vaan päinvastoin tehnyt entistä rauhattomammaksi. Esitin vielä, että polttaisimme "laivamme" tehdäksemme paluun mahdottomaksi, mutta setäni vastusti tuumaa; ja mielestäni hän tuntui nyt sangen laimealta.

— Lähtekäämme edes viipymättä hetkeäkään.

— Lähtekäämme vain, poikaseni, mutta meidän pitää ensin tutkia tätä uutta käytävää, tietääksemme tarvitseeko laittaa köysiportaat kuntoon.

Setäni sytytti Ruhmkorffin koneeseen sähkön palamaan, lautta sidottiin rantaan kiinni; käytävän suu oli vain parin kymmenen askeleen päässä, ja minä tunkeusin sinne pienen joukkomme etunenässä.

Aukon suu oli melkein ympyriäinen ja noin viisi jalkaa läpimitaten. Se oli syntynyt kovaan kallioon, ja sen kautta muinoin syöksyneet tulikuumat aineet olivat tasoittaneet sen hyvin sileäksi; aukon alareuna oli maan tasalla, niin että helposti pääsimme sisään.

Kuljimme melkein tasaista tietä, kunnes suuri kivilohkare sulki muutaman askeleen päässä meiltä tien.

— Kirottu kallionlohkare! huusin äkeissäni, kun äkkiä huomasin että voittamaton este pidätti kulkuamme.

Etsimme oikealta ja vasemmalta puolelta, mutta mitään tietä tai aukkoa ei löytynyt. Huomasin pettyneeni sangen suuresti toiveissani, enkä tahtonut myöntää, että tämä este todellakin pidätti meitä. Kumarruin etsimään aukkoa kalliolohkareen ala- ja yläpuolelta, mutta joka paikassa oli edessäni samanlainen kivinen seinä. Hannu kuljetti lamppua pitkin koko seinää, mutta silläkin puolen oli kallio eheänä edessämme. Meiltä meni kaikki toivo päästä eteenpäin.

Istahdin maahan, setäni asteli pitkään edestakaisin käytävässä.

— No, entä Saknussemm? virkoin minä.

— Niin, sanoi setäni, seisahtuikohan hänkin tämän kivisen portin eteen?

— Ei suinkaan, sanoin minä kiivaasti. Tämä kallion lohkare on myöhemmin sulkenut tien maanjäristyksen tahi jonkin magneettisen ilmiön vaikutuksesta. Monta vuotta on kulunut Saknussemmin paluumatkan ja tämän kiven tähän ilmestymisen välillä. Eikö ole selvä asia, että tämä käytävä on ennen ollut niiden ulossyöksyvien aineiden kulkuväylänä, jotka silloin esteettömästi kulkivat? Katsokaa vain näitä halkeamia, jotka risteilevät sinne tänne vuoressa. Koko vuori on muodostunut yhteenkasautuneista kappaleista, suunnattomista kivistä, ikäänkuin jättiläiset olisivat rakentaneet sen; mutta viimein paino kasvoi liian suureksi, ja lohkare putosi alas, sulkien siten tiemme niinkuin luhistuneessa holvissa. Tämä on vain satunnainen este, jota Saknussemm ei tavannut, ja jollemme voi raivata sitä tieltämme, niin olemme arvottomia pääsemään maan keskipisteeseen.

Minähän tässä puhuin näin; professorin henki oli kokonansa vallannut minut. Keksintöhimo kannusti minua; minä unohdin menneet tapaukset ja halveksin tulevia. En ajatellut enää mitään siitä, mitä tämän pallon pinnalla oli, jonka keskipisteeseen kuljin; en muistanut kaupunkeja enkä maaseutuja, en Hampuria enkä Kuninkaankatua enkä Graüben-raukkaakaan, joka varmaankin uskoi minun hukkuneen maan sisustaan.

— Saamme siis, jatkoi setäni, raivata itsellemme tien rautakangella, ja kuokalla! Puhkaiskaamme tämä muuri!

— Se oli liian kova rautakangella murrettavaksi, väitin minä.

— Entä kuokalla?

— Liian vaikeaa!

— Mutta — — —

— Entä ruuti! Tehdään miina ja laukaistaan koko este ilmaan!

— Ruudillako?

— Aivan niin! Meillä on vain kallion lohkare murrettavana.

— Hannu, työhön käsiksi! sanoi setäni.

Islantilainen palasi lautalle ja tuli pian takaisin tuoden mukanansa rautakangen, jota hän käytti hakatessaan kiveen reikää. Sepä ei ollutkaan mikään helppo tehtävä, sillä tarvittiin siksi iso reikä, että siihen mahtui viisikymmentä naulaa pumpuliruutia, jonka räjähdysvoima on neljä vertaa suurempi kuin tavallisen ruudin.

Olin tavattomassa sielunjännityksessä. Sillä aikaa kuin Hannu teki työtä, autoin minä ahkerasti setääni pitkän sytyttimen valmistamisessa; se tehtiin kostutetusta ruudista ja liinavaatteesta.

— Meidän täytyy päästä eteenpäin! sanoin minä.

— Niin, kyllä meidän täytyy päästä, sanoi setäkin.

Puoliyön aikana työmme oli valmis, ruuti oli sovitettu reikään, ja sytytin, joka oli pitkin käytävää, ulottui sen ulkopuolelle.

Kipinä vain tarvittiin sytyttämään tämä hirveä panos.

— Huomenna! sanoi professori.

Minun täytyi siis tyytyä odottamaan vielä kuusi pitkää tuntia.