XXXXIV

Kun jälleen avasin silmäni, tunsin Hannun toisella kädellään pitävän minua tanakasti kiinni vyötäistä, ja toisella huomasin hänen tukevan setääni. En ollut pahoin loukkautunut, vaan pikemmin kuin pehmeäksi piesty, kun olin heittänyt vaarallisella tavalla kuperkeikkaa pitkin vuoren rinnettä; älysin olevani vuoren rinteellä parin askeleen päässä jyrkästä kuilusta, johon olisin syöksynyt, jos olisin hievahtanutkaan. Hannu oli pelastanut minut kuolemasta luisuessani pitkin vuoren sivua.

— Missä me nyt olemme? kysyi setäni, joka näytti mielestäni olevan äkeissänsä siitä, että olimme taas maan pinnalla.

Hannu kohotti olkapäitään tietämättömyyden merkiksi.

— Islannissa, vastasin minä.

— Emmepä olekaan, virkkoi Hannu.

— Emme suinkaan, todisti professorikin.

— Hannu erehtyy! sanoin minä, nousten pystyyn.

Vielä kohtasi meitä hämmästys niin monen ihmeen lisäksi, joita jo olimme matkallamme nähneet ja kokeneet. Odotin näkeväni ikuisen lumen peittämän vuoren huipun, pohjoisten seutujen hedelmättömät maat napaseutujen kelmeän taivaan alla, pohjoisempana kuin mitkään tähän asti tunnetut leveysasteet, mutta vastoin kaikkia näitä luuloja olimme setäni, islantilainen ja minä mukavasti pitkällämme polttavan auringon paahteessa vuoren rinteellä, lämpöisessä ilmanalassa.

En tahtonut oikein uskoa silmiäni; mutta ruumiini ei sallinut epäillä sitä. Puolialastomina olimme tulleet ulos tulivuoresta, emmekä olleet nähneet aurinkoa kahteen kuukauteen; nyt näimme sen loistavana yläpuolellamme taivaanlaella, josta se vuodatti häikäiseviä säteitään tuhlaamalla tuhlaten lämpöä ja valoa.

Kun silmäni olivat ehtineet tottua tähän ylenpalttiseen valoon ja loisteeseen, käytin niitä oikaistakseni mielikuvitukseni ensimmäisen erehdyksen. Tahdoin kuitenkin väittää, että olimme Huippuvuorilla, enkä aikonut ilman muuta luopua tästä ajatuksestani.

Professori alkoi puhua ensin ja sanoi:

— Ei todellakaan näytä siltä, kuin olisimme Islannissa.

— Mutta entä Jan Mayenin saari...? vastasin siihen.

— Eipä niinkään, poikaseni. Eihän tämä ole louhikkoinen lumipeitteinen pohjoismainen tulivuori.

— Mutta — — —

— Katsopa, Akseli, tuonne!

Korkeintaan viisisataa jalkaa päämme yläpuolella kohosi tulivuoren huippu, josta nousi noin joka neljännestunti kovasti jyristen korkea tulipatsas ja samalla isot joukot hohkakiveä, tuhkaa ja laava-ainetta. Tunsin tärinää vuoressa, joka huokui kuin suuri valas ja syöksi aika ajoin tulta ja kaasuja suuresta purskureiästänsä. Alempana oli jyrkkinä röykkiöinä suuret määrät seitsemän- tai kahdeksansadan jalan paksuudelta tulivuoren oksentamia aineita, joten koko vuoren korkeus ei ollut kolmeakaan sataa syltä. Vuoren juuri oli viheriäisten puiden peitossa! Huomasin siellä muiden ohessa öljypuita, viikunapuita ja viiniköynnöksiä, joissa riippui runsaasti punaisia rypäleitä.

Täytyi myöntää, että tämä ei ollut pohjoinen maisema.

Kun katsoimme tämän viheriäisen vyöhykkeen ulkopuolelle, avautuivat nähtäväksemme ihmeellisen kauniin meren välkkyvät laineet, jotka rajoittivat tämän ihanan maan vain muutaman penikulman pituiseksi saareksi. Idässäpäin näkyi pienoinen satama, jonka ympärillä oli muutamia rakennuksia ja jossa omituisen muotoisia laivoja liikkui taivaansinisellä vedenpinnalla. Etempänä kohosi vedenpinnasta niin laaja saaristo, että se näytti mahdottoman suurelta muurahaispesältä. Lännessäpäin kaareutui taivasta vastaan kaksi kaukaista rannikkoa; toisella niistä näkyi kauniisti muodostuneita siintäviä vuorenselänteitä; toisella, kaukaisemmalla, rantamaalla näkyi summattoman korkea vuoren huippu, jonka kärjessä liehui savutöyhtö. Pohjoisessa levisi ääretön meren ulappa, joka kimalteli auringon säteissä ja jossa näkyi siellä täällä maston huippu tahi tuulen paisuttama purje. Se seikka, ettemme olleet aavistaneet tällaista, enensi sen ihmeellistä kauneutta satakertaisesti.

— Missä me olemme? Missä? kyselin minä puoliääneen.

Hannu sulki silmänsä välinpitämättömästi, ja setäni katseli ympärillensä ymmärtämättä mitään.

— Olkoonpa tämä mikä vuori hyvänsä, sanoi hän viimein, mutta tulta oksentava se kuitenkin on; tulen syöksymiset eivät lakkaa, eikä todellakaan maksa vaivaa päästä hengissä tulivuoren purkauksesta saadaksensa lopuksi kuitenkin kivimöhkäleen päähänsä. Lähtekäämme sentähden alas, niin saamme tietää, mihin toimiin meidän on ryhtyminen. Olen sitäpaitsi kuolemaisillani nälkään ja janoon.

Professori ei varmaankaan ollut mietiskelijä-luonne. Minä puolestani unhotin sekä vaivamme että tarpeemme, ja olisin voinut jäädä tälle paikalle vielä moneksi tunniksi, mutta minun täytyi seurata tovereitani.

Vuoren rinteillä oli sangen korkeita jyrkänteitä, ja pudota tupsahdimme syviin tuhkahautoihin vältellessämme laavavirtoja, jotka luikertelivat alas ikäänkuin tuliset käärmeet. Laskeutuessamme minä puhelin innokkaasti, sillä mielikuvitukseni oli liiaksi kiihtynyt.

— Me olemme Aasiassa, virkoin minä; Intian rantamilla, tahi Tyynenmeren saaristossa! Me olemme kulkeneet toisen maapallon puoliskon lävitse ja tulleet takaisin toisella puolella, Eurooppaa vastapäätä.

— Mutta kompassi? väitti setäni.

— Niin kompassi! vastasin minä hämilläni; jos uskoisimme sitä, niin olisimme kaiken aikaa kulkeneet pohjoista kohti.

— Se on siis osoittanut väärin?

— Aivan varmaan!

— Jollei tämä ole pohjoisnapa!

— Tämäkö pohjoisnapa? Eihän toki! Mutta — — —

Tämä oli selittämätön seikka, enkä tiennyt, mitä uskoa.

Sillävälin lähestyimme viheriäistä metsikköä, jota silmämme ihailivat. Nälkä ja jano kiusasivat minua kovasti. Pari tuntia astuttuamme levisi silmiemme eteen ihana lakeus täpötäynnänsä öljy- ja granaattipuita sekä viiniköynnöksiä, jotka näkyivät olevan sen omaisuutta, joka ensin niitä lähestyi. Hätääntyneessä tilassamme emme pitäneet lukua mistään muodollisuuksista. Mikä suloinen nautinto olikaan pistellä suuhunsa näitä meheviä hedelmiä, ahmia kokonaisia rypäleterttuja näistä viiniköynnöksistä, joiden hedelmät jo olivat kypsyneet mustapuhuviksi! Aivan lähellä huomasin nurmikossa puiden suloisessa varjossa kirkkaan lähteen, jossa me kohta huuhdoimme kasvomme ja kätemme.

Kun sitten heittäysimme levolle, näimme lapsen parin öljypuumetsikön välissä.

— Katsokaa, tuolla on tämän onnellisen maan asukkaita!

Lapsi oli pieni raukka, repaleinen ja kituliaan näköinen, ja näytti säikähtävän hirveästi nähdessänsä meidät; kun olimme puolialastomina ja aivan siivottomasti parroittuneet, olimme todellakin inhoittavan näköisiä ja omiamme peloittamaan piloille maan asukkaat, jollei tämä ollut pelkkien rosvojen ja ryövärien maa.

Kun poika oli juuri lähtemäisillään käpälämäkeen, juoksi Hannu hänen luoksensa ja sieppasi hänet kiinni, vaikka hän kyllä koetti huutaa ja potkia.

Setäni alkoi rauhoittaa häntä niin hyvin kuin taisi ja kysyi häneltä saksaksi:

— Sanopas, pieni ystäväni, mikä tämän vuoren nimi on?

Lapsi ei vastannut.

— No hyvä, virkkoi setäni, emme ole Saksassa.

Hän uudisti saman kysymyksen englanninkielellä. Lapsi ei sittenkään vastannut mitään; olin kuin tulisilla hiilillä.

— Onko hän mykkä? tiuskaisi professori, joka ylpeänä kielitaidostansa uudisti kysymyksensä ranskaksi.

Lapsi oli vain äänetönnä.

— No koetetaanpa italian kieltä, virkkoi setäni, ja lausui:

— Dove noi siamo?

Niin, missä me olemme? matkin minä maltitonna. Poika ei virkkanut mitään.

— Mitä nyt? Etkö vastaa? ärjäsi professori, joka alkoi vihastua ja ravisteli poikaa korvista. Come si noma questa isola?

— Stromboli, vastasi paimenpoika ja pujahti pakoon Hannun käsistä lähtien juoksemaan kedon halki.

Me emme aikoneetkaan pidättää häntä. Stromboli! Minkä vaikutuksen tämä odottamaton sana tekikään! Me olimme siis keskellä Välimerta, mytologiasta tunnetussa Aiolian saaristossa, Strongylumissa, jossa Aiolos piti tuulia ja myrskyjä kahleissa. Ja nuo kaukana idässä siintävät vuoret olivat Calabrian vuoret! Ja tuolla etelässä kohoava tulivuori oli Etna; raju ja villi Etna!

— Stromboli! Stromboli! toistin minä.

Setäni viittaili ja puheli niinkuin minäkin; olisi voinut luulla, että veisasimme ylistysvirttä.

Oi mikä matka! Mikä merkillinen matkustus! Tunkeuduttuamme tulivuoreen tulimme ulos toisesta, joka oli enemmän kuin tuhannenkahdensadan penikulman päässä Sneffelsistä tuolla autiossa maailman ääreen heitetyssä Islannissa! Sattumalta olimme tulleet maapallon ihanimpiin seutuihin. Ikuisen lumen maista olimme joutuneet ikuisen vihannuuden tienoille; kylmän seudun harmaasta usvasta olimme sukeltaneet maan uumeniin tullaksemme Sisilian tummansinisen taivaan alle.

Syötyämme erittäin maukkaan hedelmäaterian ja ryypättyämme raikasta vettä palanpaineeksi lähdimme jälleen kulkemaan päästäksemme Strombolin satamaan. Varovaisuuden vuoksi emme puhuneet sanaakaan siitä, millä tavoin olimme joutuneet saarelle, sillä taikauskoiset italialaiset olisivat luultavasti pitäneet meitä manalasta karanneina paholaisina; meidän täytyi siis selittää kaikille olevamme poloisia haaksirikkoutuneita. Se oli vähemmän kunniakasta, mutta turvallisempaa. Kulkiessamme setä mutisi itsekseen:

— Mutta kompassi! kompassi, joka osoitti pohjoista! Kuinka saatan selittää tämän?

— Kas kummaa! sanoin minä ylenkatseellisesti, sitä ei voi selittää, se on varsin yksinkertaista!

— Kas sepä olisi kaunista! Johannaeumin professori ei osaa selittää kosmillista ilmiötä, sehän on häpeä!

Tämän sanottuansa asetti setäni taas silmälasit nenällensä ja muuttui ankaraksi mineralogian professoriksi, seisoen puoleksi alastomana nahkavyö vyötäisillänsä.

Tuntia myöhemmin, kun olimme lähteneet olivimetsiköstä, tulimme San-Vincenzon satamaan, jossa Hannu tahtoi palkkansa kolmanneltakymmenenneltä palvelusviikoltansa; ystävällisesti puristaen hänen kättänsä maksoi setäni hänelle palkan.

Vaikk'ei Hannu ollut yhtä liikutettu kuin me, niin osoitti hän kuitenkin tällä kertaa erinomaista sydämellisyyttä.

Sormenpäillään hän puristi hymyillen kättämme.