XXXVIII

Ymmärtääksensä, miksi setäni huusi nimeltään näitä mainioita ranskalaisia luonnontutkijoita, tulee lukijan tietää, että jonkin aikaa ennen matkalle lähtöämme oli oppineiden kesken syntynyt väittelyä eräästä hyvin tärkeästä paleontologisesta kysymyksestä.

Muutamat työmiehet, jotka Boucher du Perthen johdolla suorittivat kaivaustöitä kivilouhoksissa Moulin-Quignon'issa lähellä Abbevilleä Sommen departementissa Ranskassa, löysivät maaliskuun 28 päivänä 1863 neljäntoista jalan syvyydestä maan pinnasta ihmisen leukaluun. Tämä oli ensimmäinen senlaatuinen kivettynyt löytö, joka oli tullut päivän valoon. Läheltä löytyi kivestä tehtyjä kirveitä ja piikivisiä puukkoja, kaikki ruosteen tapaisen homeen peitossa.

Sanoma tästä löydöstä levisi laajalti, ei ainoastaan Ranskaan, vaan myöskin Englantiin ja Saksaan. Useat Ranskan Tiedeakatemian jäsenet, muiden muassa Milne Edvards ja de Quatrefages, kiinnittivät löytöön suurta huomiota, todistaen, että mainitut luut aivan selvään olivat todellisia ihmisen jäännöksiä, ja ruveten innokkaasti puolustamaan tätä "leukajuttua", joksi englantilaiset sitä sanoivat.

Kolmen yhdistetyn kuningaskunnan geologit, esim. Falconer, Busk, Carpenter y.m., pitivät asiaa selväksi todistettuna, ja heidän mielipiteeseensä yhtyivät Saksankin oppineet, näiden etupäässä innokkaimpana kaikista setäni Lidenbrock.

Näytti siis olevan aivan todistettu ja myönnetty asia, että kvartääri-aikakaudelta oli löydetty todellinen jäännös ihmisestä.

Elie de Beaumont oli kuitenkin kiivaasti vastustanut tätä otaksumaa. Tämä mies, jota oppineiden kesken pidettiin suuressa arvossa, väitti, että Moulin-Quignon'in luona olevat maakerrokset eivät kuuluneet "diluvium'iin", vaan myöhempään aikakauteen, eikä myöntänyt, että ihminen olisi ollut olemassa samaan aikaan kuin kvartääri-aikakauden eläimet, jota viime väitettä myöskin Cuvier puolusti. Setä Lidenbrock, joka kuului geologien suureen enemmistöön, oli pysynyt lujana, sekä väitellyt ja keskustellut niin, että Elie de Beaumont oli jäänyt melkein yksinänsä väitettään puolustamaan.

Kaikki nämä tämän kysymyksen vaiheet me tunsimme, mutta emme tienneet, että juttu oli selvinnyt lähtömme jälkeen. Toisia yhtäläisiä, vaikka eri rotuihin ja kansoihin kuuluneiden ihmisten leukaluita löydettiin muutamista luolista Ranskasta, Sveitsistä ja Belgiasta, harmaasta ja kuohkeasta maasta; samoin löytyi niiden mukana aseita, huonekaluja ja työkapineita sekä lapsien, nuorukaisten ja vanhuksien luita. Ihmisen olemassaolo kvartääriaikakaudella tuli siis päivä päivältä yhä sitovammin todistetuksi.

Mutta asia ei loppunut siihen. Uudet jäännökset, joita oli kaivettu esiin tertiääriaikakauden plioseeni-muodostuksista, olivat antaneet vielä rohkeammille tutkijoille aihetta väittää ihmissukua vielä paljoa vanhemmaksi. Nämä jäännökset tosin eivät olleet ihmisten luita, vaan ihmisten teollisuuden tuotteita, nimittäin säännöllisesti särmikkäitä, niin sanoaksemme piirtokuvilla koristettuja sääriluita ja kivettyneitä reisiluitakin, jotka olivat todistuksina ihmisten ensimmäisistä taiteellisista harrastuksista.

Yhdellä askeleella siis ihminen laskeutui vuosituhansia ajan portaita alaspäin. Ihmissuku todistettiin vanhemmaksi kuin "Elephas meridionalis"; se oli siis ainakin satatuhatta vuotta vanha, sillä etevimmät geologit väittävät plioseeni-muodostusta vähintäänkin niin vanhaksi.

Sillä kannalla oli silloin palaeontologinen tiede, ja se minkä siitä tiesimme, riitti selittämään meille tämän Lidenbrockin meren rannalta löytämämme luutarhan olemassaolon. Voipi siis helposti ymmärtää setäni hämmästyksen ja ihastuksen, kun hän parinkymmenen askeleen päässä löysi edestään yhden näitä kvartääriaikakauden ihmisiä.

Se oli selvästi tunnettava ihmisen ruumis. Olisikohan jokin erikoinen maanlaatu, sellainen kuin esim. Bordeaux'n P. Mikaelin hautausmaan, voinut säilyttää sitä vuosituhansia? Sitä ei voi sanoa. Mutta tämä ruumis, jolla oli kiinteä pergamentin kaltainen nahka ja ainakin ulkonäöstä päättäen vielä jäntevät jäsenet, täydelliset hampaat, erinomaisen tuuhea tukka ja hirvittävän pitkät kynnet sormissa ja varpaissa, oli edessämme samannäköisenä jollainen se oli ollut eläessänsäkin.

Minä seisoin hämmästyksestä äänettömänä, nähdessäni tämän muinaisilmiön. Setänikin, joka tavallisesti oli puhelias ja keskusteli innokkaasti, oli tällä kertaa ääneti. Nostimme ruumiin maasta ja asetimme sen pystyyn. Tyhjillä silmäkuopillaan se katsoa tuijotti meihin; me koputimme sen rintakehää, joka oli tyhjä ja kumiseva.

Jonkin ajan kuluttua pääsi professori sedässäni voitolle. Innostuneena Otto Lidenbrock unohti matkamme, paikan missä olimme ja suuren luolan, joka meitä ympäröi. Epäilemättä hän luuli olevansa Johannaeumissa pitämässä luentoa oppilailleen, sillä hän alkoi opettajan tavoin puhua olemattomille kuulijoilleen:

— Hyvät herrat! sanoi hän, minulla on kunnia esittää teille tässä kvartääriaikakauden ihminen. Kuuluisat oppineet väittävät, ettei häntä ole ollut olemassa; toiset yhtä etevät ovat väittäneet päinvastoin. Jos nyt paleontologiset epäilijät olisivat täällä, niin he voisivat koetella tätä sormillansa, ja heidän täytyisi myöntää erehtyneensä. Minä tiedän varsin hyvin, että tiedemiesten täytyy visusti pitää varansa joutuessaan tekemisiin tällaisten keksintöjen kanssa. Tiedän ja tunnen hyvinkin, kuinka Barnum ja muut mokomat huijarit ovat pettäneet maailmaa kivettyneillä ihmisruumiilla. Tunnen jutun Aiaksen polviluusta, Oresteen ruumiista, jonka Spartalaiset väittivät löytäneensä, ja Asteriuksen viittätoista jalkaa pitkästä ruumiista, josta Pausanius puhuu. Olen lukenut kuvaukset siitä luurangosta, joka Ludvig XVI:n ajalla löydettiin likeltä Trapania ja jota väitettiin Polyfemokseksi; samoin olen lukenut kertomuksen siitä jättiläisestä, joka kaivettiin maasta Palermon lähistöltä Ludvig XVI:n hallituksen aikana. Yhtähyvin kuin minäkin, tiedätte te, hyvät herrat, kuinka Luzernin seuduilla v. 1577 tutkittiin muutamia suuria luita, jotka mainio lääkäri Feliks Plater väitti 19 jalkaa pitkän jättiläisen jäännöksiksi. Olenpa lukenut Cassanionin selitykset sekä kaikki ne muistelmat, lentokirjat, puheet ja vastalauseet, jotka on julkaistu Kimbrien kuninkaan Teutobochuksen luurangosta, tämän kuninkaan, joka valloitti Gallian ja jonka ruumis kaivettiin ylös hiekkakuopasta v. 1613. Kahdeksannellatoista vuosisadalla olisin Pierre Campet'n kanssa väittänyt esi-aatamilaisten olemassa oloa valheeksi, joita taas Scheuchzer väitti olleen olemassa! Minulla on ollut käsissäni kirja nimeltä Gigans — — —

Tässä setäni, jonka oli työlästä lausua vaikeita sanoja, joutui pulaan tämän heikkoutensa vuoksi.

— Kirja nimeltä Gigans — — — sanoi hän uudestaan. Enempää hän ei saanut sanotuksi. — —

Giganteo — — — Mahdotonta! tuo ilkeä sana ei tahtonut tulla suusta ulos! Nyt olisivat Johannaeumissa kuulijat hänelle oikein nauraneet!

Gigantosteologia, onnistui professorin viimein sanoa.

Sitten hän taas jatkoi vapaasti ja aineestansa innostuneena:

— Niin, hyvät herrat, kaiken tämän tiedän. Tiedän myöskin, että Cuvier ja Blumenbach määrittelivät nämä luut pelkiksi kvartääri-aikakauden mammut- ja muiden eläinten vähäpätöisiksi jäännöksiksi. Mutta tässä tekisi jo suuren loukkauksen tiedettä vastaan, jos epäilisi! Onhan tässä raato jäljellä. Sen voitte nähdä, ja koetella sitä! Se ei ole pelkkä luuranko, vaan vahingoittumaton ruumis, joka on säilynyt kokonaisena antropologista tarkoitusta varten. Jos voisin pestä sitä rikkihappoliuoksessa, niin voisin poistaa siitä kaikki nämä maa-aineet ja loistavat simpukan kuoret, jotka ovat siihen tarttuneet. Mutta minulta puuttuu tämä kallisarvoinen liuos. Sellaisena, kuin tämä ruumis on, se kertoo meille historiansa.

Nyt professori tarttui tuohon kivettyneeseen ihmisjäännökseen käsitellen sitä yhtä taitavasti kuin eriskummallisien esineiden näyttelijä.

— Te näette hänet, sanoi hän, hän ei ole kuuttakaan jalkaa pitkä; emme siis ole tekemisissä minkään jättiläisen kanssa, joita hoetaan ennen olleen. Mitä taas tulee tämän rotuun, niin hän epäilemättä kuuluu kaukaasialaiseen, se on, valkoiseen rotuun, meidän omaan rotuumme! Tämän kivettyneen ruumiin pääkallo on säännöllisesti munan muotoinen, siinä ei ole huomattavissa esiin pistäviä poskipäitä eikä leukaa. Tässä ei mikään osoita sitä prognantismia,[59] joka muuttaa kasvokulman. Mittaa tämä kulma, niin se on melkein 90 astetta. Mutta minä menen johtopäätöksissäni vielä pitemmälle ja uskallan väittää, että tämä näyteihminen kuuluu siihen laajaan sukuun, joka on levinnyt Intiasta länsi-Euroopan rajoille. Älkää naurako, hyvät herrat!

Tietysti ei kukaan nauranutkaan, mutta professori oli tottunut näkemään kuulijoittensa kasvot hymyilevinä, kun hän piti tieteellisiä esitelmiänsä.

— Niin! jatkoi hän lisääntyneellä innolla, tämä on kivettynyt ihminen, joka on saman ikäinen kuin mastodontit, joiden luut peittävät tämän kedon. Mutta mitä tietä myöten hän on tullut tänne, ja kuinka nämä maakerrokset, joiden seassa hän on maannut, ovat liukuneet tähän äärettömään suureen aukkoon maapallon sisään, siitä seikasta en aio ruveta teille mitään puhumaan. Epäilemättä on kvartääri-aikakaudella tapahtunut suuria mullistuksia maan pinnalla, maapallon jäähtyessä on muodostunut suuria halkeamia, rakoja ja kuiluja, joihin on nähtävästi vajonnut osa maan pinnasta. En tahdo väittää sitä varmaan, mutta ihminen on kumminkin täällä, ja onpa tässä hänen käsitöitänsäkin, nimittäin nämä kiviset työkalut, joista kivikausi on saanut nimensä, ja jollei hän ole tullut tänne matkustajana, niinkuin minäkin, niin ei voi epäillä hänen ikivanhaa alkuperäänsä.

Professori vaikeni, ja minä osoitin empimättä kannatustani. Setäni oli muuten aivan oikeassa, ja oppineempiakin miehiä kuin hänen veljensä poikaa olisi suuresti hävettänyt ruveta todistamaan hänen puhettaan vääräksi.

Sitäpaitsi oli toinenkin todistus. Tämä kivettynyt ruumis ei ollut ainoa tässä mahdottomassa luutarhassa; toisia ruumiita näkyi pian joka askeleella, jonka otimme näiden jäännöksien keskellä, ja setäni olisi voinut valita mielestänsä soveliaimman ruumiin saadaksensa epäilevät uskomaan.

Oli todellakin hämmästyttävää nähdä näitä kokonaisia sukupolvia ihmisiä ja eläimiä sekaisin toistensa kanssa tässä kalmistossa. Mutta heräsipä tärkeä kysymys, jota emme uskaltaneet ratkaista. Olivatkohan nämä muinoin elolliset olennot joutuneet jonkin ankaran mullistuksen kautta tähän suureen luolaan Lidenbrockin meren rannoille vasta sitten, kun olivat kuolleet? Vai olivatko he pikemminkin eläneet tässä maanalaisessa maailmassa tämän tekotaivaan alla, aloittaen ja päättäen elämänsä niinkuin maan päälläkin? Tähän asti olimme nähneet elävinä ainoastaan meripetoja ja kaloja! Harhailikohan kenties joku syvyyden mies näillä autioilla rannikoilla?