XXXXII

Luulen että kello oli noin kymmenen paikoilla illalla. Kuulo oli ensimmäinen aistini, joka teki tehtävänsä viime tapauksen jälkeen. Minä kuulin melkein heti paikalla, — sillä olihan se oikeaa kuulemista — äänettömyyden vallitsevan käytävässä sen ankaran pauhinan jälkeen, joka monen tunnin kuluessa oli täyttänyt korvani. Vihdoin kuuluivat korviini epäselvänä mutinana setäni sanat:

— Me nousemme ylöspäin!

— Mitä tarkoitatte? huusin minä.

— Niin, me nousemme! me nousemme!

Kun ojensin käteni koetellakseni kallioseinää, loukkasin sormeni; nousimme ylöspäin hyvin nopeasti.

— Tulisoihtu! tulisoihtu! huusi professori.

Hyvin työläästi sai Hannu soihdun viimeinkin sytytetyksi, ja vaikka nousimme yhä ylöspäin, kohosi liekkikin samoin ylöspäin ja levitti kylliksi valoa valaistaksensa koko näköpiirimme.

— Niin on kuin luulinkin, sanoi setäni. Me olemme ahtaassa kaivossa, joka on vähemmän kuin neljän sylen laajuinen laidasta laitaan. Vesi, joka on ehtinyt sen pohjaan, kohoaa nyt ja me sen mukana.

— Mihin?

— Sitä en tiedä, mutta meidän täytyy olla valmiit kaikkeen. Me kuljemme ylöspäin vauhtia, jonka arvioin kahdeksi syleksi sekunnissa; se on satakaksikymmentä syltä minuutissa eli enemmän kuin puolikolmatta penikulmaa tunnissa. Kyllä tälläkin tavalla pääsee eteenpäin maailmassa.

— Niin, jollei satu estettä tielle ja jos tässä kaivossa on aukko! Mutta jos se on umpinainen, jos ilma vähitellen pusertuu kokoon veden painaessa alhaalta, niin olemme hukassa!

— Akseli, vastasi professori aivan tyynenä, meidän tilamme on melkein epätoivoinen, mutta onhan meillä edes jokin pelastuksen toivo, ja tätä minä juuri tahdon koettaa. Jos me joka silmänräpäys voimme tuhoutua, niin voimme myös joka silmänräpäys pelastua. Olkaamme siis valmiit käyttämään jokaista tilaisuutta hyväksemme.

— Mutta mitä sitten voimme tehdä?

— Voimmehan syömällä vahvistaa voimiamme.

Tämän kuullessani katselin tylsästi setääni; nyt minun täytyi ilmoittaa, mitä en olisi tahtonut, ja sanoin:

— Syömälläkö?

— Niin kyllä, viipymättä.

Professori lausui sen lisäksi muutaman sanan tanskaksi. Hannu pudisti päätään.

— Mitä? huusi professori, ovatko ruokatavaramme joutuneet hukkaan?

— Ovat, tässä on kaikki mitä on jäljellä! pieni lihapalanen meille kolmelle yhteensä!

Setäni katsoi minuun eikä tahtonut ymmärtää sanojani.

— No, luuletteko vielä, että pelastumme?

En saanut vastausta.

Tunti kului ja rupesin tuntemaan ankaraa nälkää, mutta ei kukaan meistä rohjennut liikuttaakaan vähäistä evään jäännöstämme.

Sillävälin nousimme lakkaamatta huimaavan nopeasti. Välistä ilmanhenki esti meitä hengittämästä, aivan kuin silloin, kun ilmapurjehtijat joskus nousevat liian nopeasti. Mutta sen sijaan, että nämä tuntevat vilua samassa suhteessa kuin nousevat ylöspäin ilmakehän ylempiin kerroksiin, oli meillä päinvastainen tunne. Lämpö kohosi hämmästyttävän nopeasti nousten varmaankin tällä hetkellä neljäänkymmeneen asteeseen. Mitä tämä muutos merkitsi? Tähän asti oli todellisuus osoittanut Davyn ja Lidenbrockin teoriat oikeiksi; tähän asti olivat erityiset seikat — tulenkestävät kalliot, sähkö ja magnetismi — lieventäneet luonnon yleisiä lakeja ja antaneet meille kohtuullisen lämmön, sillä minun mielestäni oli oppi maanalaisesta tulesta yhä vain ainoa todellinen ja selvä selitys maapallostamme. Olimmekohan nyt menossa sellaiseen paikkaan, jossa kaikki nämä luonnonvoimat riehuvat valtoiminaan ja jossa kuumuus sulattaa kaikki kalliotkin? Juuri sitä pelkäsin, ja siksi lausuin professorille:

— Jollemme huku veteen tahi muserru kallioita vastaan, emmekä kuole nälkään, niin on meillä ainakin odotettavana sellainen kohtalo, että kärvennymme elävältä.

Hän ei vastannut, vaan kohautti sääliväisesti olkapäitään ja vaipui jälleen ajatuksiinsa.

Tunti kului, eikä tilassamme tapahtunut mitään muutosta, paitsi että lämpö kohosi hiukan. Viimein setäni alkoi taas puhua:

— Kuulkaapa nyt, sanoi hän, meidän täytyy tehdä päätös.

— Tehdä päätös? sanoin minä.

— Niin, meidän täytyy vahvistaa voimiamme. Jos koetamme pitkittää elämäämme joitakuita tunteja sillä tavoin, että säästämme tätä ruoan jäännöstä, niin uuvumme jo ennen loppuamme.

— Niin kyllä, ennen loppuamme, jota emme kauan tarvitsekaan odottaa.

— Entä jos ilmestyy pelastuksen tilaisuus, jolloin silmänräpäyksen ajan täytyy reippaasti toimia, niin mistä silloin saamme voimia, jos nyt uuvutamme itsemme nälällä?

— Mutta, setä, mitä meillä sitten on jäljellä, kun olemme syöneet tämän lihapalan?

— Ei mitään! Akseli, ei mitään! Mutta tuletko siitä kylläisemmäksi, jos vain katselet sitä? Niinhän puhut kuin ainakin ihminen, jolla ei ole omaa tahtoa, kuin voimaton olento!

— Ettekö sitten itse ole epätoivoissanne? kysyin äreästi.

— En! vastasi professori vakavasti.

— Mitä? Luuletteko vielä mahdolliseksi, että pelastumme?

— Aivan varmaan! Ja niin kauan kuin sydämeni sykkii ja veri virtaa suonissani, en hyväksy sitä, että ajatteleva olento antautuu epätoivon valtaan.

Mitkä erinomaiset sanat! Miehen, joka tällaisessa tilanteessa saattoi puhua sellaisia sanoja, täytyi olla harvinainen ihminen.

— No mitä siis aiotte tehdä? kysäisin minä.

— Syödä jäljellä olevan ruokamme viimeistä suupalaa myöten vahvistaaksemme riutuneita voimiamme. Saattaa olla, että tämä on viimeinen ateriamme; olkoon menneeksi! Mutta olemmehan edes täysissä voimissa emmekä uuvuksissa.

— Olkoon menneeksi sitten! Syökäämme siis! sanoin minä.

Setäni otti lihapalan ja ne muutamat korput, jotka olivat säilyneet haaksirikostamme, jakoi ne tasan kolmeen osaan, joten kukin meistä sai osaksensa naulan verran. Professori söi halukkaasti melkein kuumeentapaisella kiireellä; minä sitävastoin haluttomasti, melkein vastahakoisesti, vaikka olin nälissäni; Hannu taas söi hiljaisesti, kohtuullisesti, äänettömänä pureskellen pieniä paloja ja niellen palansa tyynesti, niinkuin ainakin se, jota eivät tulevaisuuden huolet hätyytä. Tarkasti etsittyänsä hän löysi puoli pulloa viinaa, jota hän tarjosi meille, ja tämä oivallinen juoma virkistikin minua.

— Oivallista! sanoi Hannu kun hänen vuoronsa tuli.

— Erinomaista! vakuutti setäkin.

Minä olin taas saanut hiukan toivoa, mutta viimeinen ateriamme oli syöty; kello oli viisi aamulla.

Ihminen on kertakaikkiaan sellainen, että kun ravinnon tarve on tyydytetty, niin on vaikeaa ymmärtää nälän tuskia: niitä täytyy itse tuntea voidakseen käsittää oikein. Pitkän paastoamisen jälkeen siis lihapalanen ja muutamat korput saattoivat entiset kärsimyksemme unohduksiin.

Syötyämme jättäytyi jokainen meistä mietteittensä valtaan. Mitähän Hannu mahtoi ajatella, hän, joka oli kotoisin kaukaiselta saareltansa ja jolla oli itämaalaisen nöyryys taipua kohtaloonsa? Minä puolestani vaivuin muistelmiini; ne veivät minut takaisin maapallon pinnalle, josta minun ei olisi pitänyt ikinä lähteä. Kuninkaankadun varrella oleva talo, Graüben raukkani, sekä lempeä Martta kulkivat sieluni silmien ohi, ja tuo kohtalokas pauhina, joka kuului maan sisustasta, oli mielestäni kuin kaupunkien melu tuolla ylhäällä.

Setäni sitävastoin pysyi aina vain asiassa ja tutki tarkoin maan laatua tulisoihtu kädessä; hän koetti päästä varmuuteen asemastamme tarkastelemalla maakerroksia. Tämä laskelma, tai pikemmin arvio, sattui tietysti vain likimaille, mutta oppinut mies on aina oppinut, kun hän vain pysyy levollisena, ja varmaa on, että tätä ominaisuutta oli professori Lidenbrockilla sangen suuri määrä. Kuulin hänen mutisevan geologisia sanoja, ymmärsin ne ja tunsin vastoin tahtoani tämän tutkimuksen huvittavan itseäni vielä elämäni yhdennellätoista hetkellä.

— Tulensyöksemää graniittia! virkkoi hän. Vielä olemme ensimmäisen aikakauden rajojen sisällä, mutta me nousemme! Me nousemme! Kuka tietää?

Kuka tietää? Hänellä on vielä toivoa! Hän koetteli kädellänsä pystysuoraa seinää ja lausui muutaman silmänräpäyksen kuluttua:

— Tässä on gneissiä! Katinkultaa! Hyvä! Kohta olemme siirtymisaikakauden kerroksissa, ja sitten — —

Mitä hän tarkoitti? Saattoiko hän mitata päämme yläpuolella olevan maakuoren vahvuutta? Oliko hänellä mitään keinoa laskea sitä? Ei! Manometri oli menetetty, eikä mikään arviolasku voinut korvata sitä.

Kuumuus eneni enenemistään, tunsin hikoilevani kuin tulisessa löylyssä. En voi verrata sitä muuhun kuin siihen kuumuuteen, joka lähtee raudan sulatusuunista silloin kuin sulaa rautaa paraikaa valetaan muotteihin. Vähitellen täytyi Hannun, sedän ja minun riisua takkimme ja liivimmekin; vähimmätkin vaatekappaleet olivat meille harmiksi ja kiusaksi.

— Kohoammeko me tulisena hehkuviin kerroksiin? huusin minä, kun kuumuus kävi kahta vertaa ankarammaksi.

— Ei! vastasi setäni; sehän on mahdotonta! Aivan mahdotonta!

— Mutta onhan kallio kuuma! sanoin minä koeteltuani seinää.

Kun heti sen jälkeen käteni sattui veteen, täytyi minun tempaista se takaisin.

— Vesi on kiehuvan kuumaa! huusin minä.

Tällä kertaa professorin ainoana vastauksena oli vihainen viittaus.

Silloin valtasi minut vastustamaton kauhistus, enkä voinut siitä enää päästä; tunsin jo edeltäpäin jotakin erikoista tapahtuvaksi, jommoista ei rohkeinkaan mielikuvitus voi keksiä. Mieleeni iski ajatus, joka ensin tuntui epätodennäköiseltä, mutta muuttui viimein varmuudeksi; koetin karkoittaa sitä mielestäni, mutta se palasi alinomaa takaisin. En uskaltanut lausua sitä julki, mutta muutamat huomiot, jotka vastoin tahtoani tulin tehneeksi, osoittivat vakaumukseni todeksi. Tulisoihdun himmeässä valossa huomasin kallioiden levottomasti liikkuvan; nähtävästi oli tapahtumaisillaan jokin ilmiö, jossa sähkölläkin oli osansa; sen lisäksi tämmöinen hirveä kuumuus, tämä kiehuva vesi! — — minä katsoin kompassiin.

Se oli kuin hulluna!