XV

Sneffels on viidentuhannen jalan korkuinen ja päättää kaksikärkisellä huipullansa sen trachytisarjan, joka eroaa koko saaren orografillisesta[37] rakenteesta. Meidän lähtöpaikaltamme ei voinut erottaa sen molempia huippuja taivaan harmaata pohjaa vastaan; näin vain äärettömän suuren lumilakin, joka oli luisunut jättiläisen otsalle. — Kuljimme eteenpäin perätysten, linnustaja etunenässä, kiiveten ylös ahtaita polkuja myöten, joita kaksi henkeä ei voinut käydä rinnatusten; siten kävi kaikki keskustelu melkein mahdottomaksi.

Stapi-vuonon basalttimuurien yläpuolella näytti maakerros olevan rihmamaista sammalta, joka näytti muodostuneen niemimaan suoperäisten maiden muinaisesta kasvillisuudesta; tämä vielä käyttämätön polttoainevarasto olisi riittänyt lämmitysaineeksi koko vuosisadan ajaksi kaikille Islannin asukkaille. Pohjasta alkaen oli tämä lavea sammalsuo muutamissa kuiluissa usein seitsemänkymmenen jalan syvyinen, ja siinä oli päällekkäisiä kerroksia hiiltyneitä kasvien jäännöksiä, erotettuina toisistansa ohuilla hohkakiven sekaisilla kalkkikerroksilla.[38]

Arvokkaana professori Lidenbrockin veljenpoikana ja huolimatta syvistä mietteistäni tarkastelin mielenkiinnolla niitä kivennäistieteen kummallisuuksia, joita oli täällä hajallansa kuin suunnattoman suuressa luonnontieteellisessä museossa; samalla tutkistelin ajatuksissani Islannin koko geologista historiaa.

Tämä kummallinen saari on nähtävästi kohonnut meren pohjasta verraten myöhäisellä aikakaudella, ja kenties se kohoaa vieläkin, vaikka niin hitaasti, ettei sitä huomaa. Jos niin on, niin siihen ei voi olla syynä mikään muu kuin maanalainen tuli, ja siinä tapauksessa Humphry Davy'n teoria, Saknussemmin kirjoitus ja setäni kaikki väitteet, vieläpä kaikki muutkin teoriat osoittautuvat mitättömiksi. Tämä otaksuminen sai minut huolellisesti tarkastamaan maanlaatua, ja pian olin saanut selvän käsityksen niistä ilmiöistä, jotka olivat tapahtuneet sen muodostuksessa.

Islannista puuttuvat kokonaan sellaiset maakerrokset, jotka ovat syntyneet mutautumisen kautta; siellä on yksinomaan tuliperäistä maata, s.o. tuhan, hohkaisien kivien ja kallioiden sekoituksia. Ennenkuin tulivuoret olivat syntyneet, oli saari pelkkää kiveä, joka hiljaa maanalaisten voimain sysäyksestä oli kohonnut laineista. Sisällinen tuli ei ollut vielä päässyt ulos. Mutta myöhemmin aukeni saaren halki lounaasta koilliseen rako, josta koko trachyti-paljous pursusi esiin. Silloin tämä ilmiö tapahtui ilman erikoista väkivaltaa; tulva oli ääretön, sulat aineet, jotka tunkeusivat esiin maan sisustasta, levisivät hiljalleen ikäänkuin leveinä verhoina tahi ryhmyisinä joukkoina. Tällä aikakaudella muodostuivat vuolukivi, syeniitti[39] ja porfyyri.

Mutta tämän tulvan kautta eneni saaren paksuus suuresti, ja siten myös sen vastustava voima. Helposti voi käsittää, kuinka suuret määrät kimmoavia sulia aineita keräytyi saaren sisustaan, kun siinä trachytikuoren jäädyttyä ei enää ollut mitään aukkoa. Nyt tapahtui, että näiden kaasujen mekaaninen voima tuli niin suureksi, että se kohotti raskasta maakuorta ja puhkaisi itselleen korkeat tulitorvet. Siten muodostui maakuoren kohoamisen kautta tulivuoria, joiden huippuun syntyi äkkiä aukko.

Nyt seurasi sisällisen tulen aiheuttamia ilmiöitä. Äsken muodostuneiden aukkojen kautta purkautui esiin basalttimaisia aineita, joista oli mitä ihmeellisimpiä näytteitä silmiemme edessä kedolla. Me kävelimme tummanharmaiden raskaiden kallionkappaleiden päällä, jotka jäähtyessään olivat muodostuneet kuusikulmaisiksi prismoiksi eli särmiöiksi. Pitemmän matkan päässä näkyi suuri joukko tasapäisiä keiloja, jotka muinoin olivat olleet tultasyökseviä aukkoja.

Kun basalttisyöksy oli loppunut, niin tulivuori, jonka voima eneni sitä mukaa kuin toiset vuoret sammuivat, syöksi laava-ainetta ja näitä tuhka- ja kuona-kerroksia, joita oli suuret joukot ympäri vuoren sivuja kuin koristuksina.

Näin olivat ne ilmiöt seuranneet toisiansa, jotka muodostivat Islannin; ne olivat kaikki seurauksia sisällisen tulen vaikutuksesta, ja hullua oli otaksuakaan, ettei sisällinen ainejoukko olisi pysyväisesti valkohehkuvassa tilassa, sulana kuumuudesta. Ennen kaikkea oli hulluutta puhua menosta maapallon keskipisteeseen! Minä rauhoituin siis matkamme päättymiseen nähden, samalla kuin nousin yhä korkeammalle Sneffelsin rinteitä myöten.

Tie kävi yhä vaikeammaksi, maa kohosi, kalliolohkareet vaappuivat jalkojemme alla, ja mitä suurinta tarkkuutta vaadittiin välttääksemme vaarallista putoamista.

Rauhallisena kulki Hannu edellä, ikäänkuin olisi ollut tasaisella maalla; joskus katosi hän näkyvistämme mahdottomain kallionkappaleiden taakse, kunnes hänen kimeä vihellyksensä ilmoitti meille suunnan, mihin meidän piti kulkea. Usein hän myös seisahtui, kokosi muutamia kiviä ja järjesti ne silmiin pistävällä tavalla, tehden siten erikoiset merkit, joiden piti osoittaa tietä paluumatkalla; tämä varovaisuuskeino oli tosin itsessänsä hyvä, vaikkakin tulevat tapaukset tekivät sen hyödyttömäksi.

Kolmen tunnin vaivalloisen marssin jälkeen olimme vasta päässeet vuoren juurelle. Hannu antoi pysähdysmerkin, ja aamiainen syötiin kiireesti; setäni söi kahta vertaa enemmän kuin tavallisesti voidakseen kulkea sitä nopeammin. Mutta vaikka tämä seisahdus tarkoitti sekä ravitsemista että lepoa, täytyi meidän kuitenkin mukautua tienopastajamme tahtoon, ja tunnin pysähdyksen jälkeen hän antoi taas lähtömerkin. Nuo kolme islantilaista, jotka olivat yhtä harvapuheisia kuin meidän toverimmekin, linnustaja, eivät virkkaneet sanaakaan ja söivät kohtuullisesti.

Nyt aloimme kiivetä Sneffelsin rinnettä. Vuoriseuduilla usein tapahtuvan näköhairahduksen vuoksi näytti sen lumipeittoinen huippu olevan aivan likellä, mutta useita tuntia kuitenkin kului, ennenkuin saavuimme sinne! Ja ennen kaikkea, mikä suuri vaiva oli sinne kiivetessä! Kivet, joita ei multa eikä ruoho ollut pitämässä paikallaan, vyöryivät alas lumivyöryn nopeudella ja katosivat. Paikoittain muodostivat vuoren kupeet vähintäänkin kolmenkymmenenkuuden asteen kulman taivaan rantaa vastaan; niitä myöten oli mahdoton kiivetä, jonkatähden tällaiset penkereet täytyi työläästi kiertää; me autoimme toisiamme rautakärkisillä sauvoillamme.

Minun tulee mainita, että setäni pysytteli mikäli mahdollista minun rinnallani ja että hänen kätensä oli monesti minulle turvallisena tukena. Itsellänsä oli hänellä luultavasti synnynnäinen tasapainovaisto, sillä hän ei horjunut. Islantilaiset kiipesivät vuorelaisten sukkeluudella jyrkkää vuorenrinnettä myöten, vaikka heillä olikin kuormat kannettavana.

Kun minä silmämitalla arvostelin Sneffelsin huipun korkeutta, näytti minusta mahdottomalta nousta sille tältä puolelta, jollei rinne muuttuisi loivemmaksi. Vaivalloisen tunnin kuluttua, kun usein olimme kahlanneet lumessakin, jota oli pitkin vuoren sivuja, oli äkkiarvaamatta edessämme jonkinlainen porras, joka helpotti kiipeämistämme. Se oli muodostunut niistä kivivirroista, jotka tulivuorien purkautuessa purskahtavat esiin, ja niitä nimitetään Islannin kielellä "stinâ'ksi".

Jollei vuoren kupeiden rakenne olisi pysähdyttänyt tätä kivitulvaa, olisi se syöksynyt mereen ja muodostanut uusia saaria. Nyt siitä oli meille suurta hyötyä. Jyrkkyys vain lisääntyi, mutta näitä kiviportaita oli silti mukava nousta ylöspäin, vieläpä niin nopeastikin että kun hetkiseksi seisahduin ja matkatoverini kulkivat eteenpäin, he vähän ajan kuluttua olivat pienenneet mikroskoopillisen pieniksi.

Kello seitsemän illalla olimme nousseet näitä portaita myöten kaksi tuhatta askelta ja tulleet jonkinlaiselle tasanteelle, jonka päällä aukon varsinainen perustus lepäsi.

Meri oli 3,200 jalkaa meidän alapuolellamme; olimme jo kulkeneet ikuisen lumen rajan yli, joka Islannissa ei olekaan korkealla ilmanalan alituisen kosteuden tähden. Pakkanen oli sangen kova ja tuuli puhalsi ankarasti; voimani olivat lopussa. Professori näki, etteivät jalkani enää tahtoneet minua kannattaa, ja päätti huolimatta malttamattomuudestansa pysähtyä. Hän viittasi Hannulle, mutta tämä vain pudisti päätänsä ja sanoi:

— Tuolla ylhäällä.

— Näyttääpä siltä, kuin meidän täytyisi nousta korkeammalle, sanoi setäni, ja pyysi sen jälkeen Hannulta selitystä.

— "Mistour", sanoi hän.

— Niin "mistour", toisti eräs islantilaisista jokseenkin hätäytyneellä äänellä.

— Mitä se sana merkitsee? kysyin rauhattomana sedältäni.

— Katso, sanoi setäni.

Katsahdin tasangolle. Mahdottoman suuri hohkakivijauhosta, hiekasta ja pölystä muodostunut patsas kohosi pyörien kuin tuuliaispää ja kiitäen sitä Sneffelsin kylkeä kohden, missä me olimme; kohta se oli auringon edessä kuin musta verho luoden vuoreen synkeän varjon. Jos tämä patsas poikkeaisi suunnastansa, niin se varmasti vetäisi meidätkin pyörteeseensä. Tämä luonnonilmiö, joka esiintyy jokseenkin usein tuulen puhaltaessa jäätiköiltä, on saanut islanninkielellä nimen "mistour".

— "Kiireesti, kiireesti!" huusi oppaamme.

Vaikka en ymmärtänyt tanskan kieltä, käsitin kuitenkin, että meidän piti niin pian kuin mahdollista seurata Hannua, joka alkoi vinosti kiertää vuoren keilamaista huippua, helpottaaksensa sillä tavalla käyntiämme. Pian törmästi patsas vuoreen, joka tärisi jysäyksestä; tuuliaispää tempasi ilmaan kiviä, joita sateli ylt'ympäri kuin tulivuoren purkautuessa. Onneksemme olimme jo toisella puolella vuorta ja turvassa kaikelta vaaralta, mutta ilman oppaan huolenpitoa ja tarkkaavaisuutta olisi meidän käynyt huonosti; ruumiimme olisivat ruhjoutuneet ja musertuneet ja olleet kuin jonkin tuntemattoman meteorikiven jäännöksiä.

Hannu ei kumminkaan pitänyt turvallisena yönviettoa keilan rinteellä, ja niin jatkoimme nousuamme viistoon ylöspäin; ne 1,500 jalkaa, jotka vielä oli noustava, veivät aikaa melkein viisi tuntia, ja kiertävät vinot tiet sekä kulkeminen edestakaisin muodostivat yhteensä kolmen penikulman matkan. En jaksanut kiivetä enää, olin uupunut nälästä ja pakkasesta, eikä ohentunut ilma riittänyt keuhkojeni tarpeeksi.

Vihdoinkin kello 11 illalla pääsimme Sneffelsin huipulle, ja ennenkuin etsin turvapaikkaa aukon sisäpuolelta, katselin, kuinka aurinko sydänyöllä valoi kuulakkaat säteensä saarelle, joka oli uneen vaipuneena jalkojeni juurella.