XXXIX

Vielä puolen tuntia jalkamme tallasivat luita, ja kuljimme yhä eteenpäin erittäin uteliaina. Mitähän muita ihmeitä ja mitä tieteelle tärkeitä aarteita tämä luola mahtoi vielä sisältääkään? Katseeni etsi yhä uusia hämmästyttäviä esineitä ja mielikuvitukseni aina vain uusia ihmeitä.

Meren ranta oli jo aikoja sitten kadonnut näkyvistämme kalmiston kukkuloiden taakse. Varomaton professori, joka ei pelännyt eksyvänsä, vei minut mukanansa aina kauemmaksi. Me kuljimme eteenpäin äänettöminä; sähkövalo valaisi kirkkaasti kulkuamme. Jonkin ilmiön vaikutuksesta, jota en taida selittää, sekä siitä syystä, että valo hajosi tasaisesti joka haaralle, valaisi se kaikki esineet kaikilta puolin yhtäläisesti. Valo ei lähtenyt mistään määrätystä pisteestä, minkävuoksi se ei luonut lainkaan varjoa. Olisi voinut luulla olevansa keskipäivällä kesällä jossakin päiväntasaajan seuduilla, jossa auringon säteet tulevat kohtisuoraan maata vasten. Ei ole vähääkään höyryä näkyvissä; kalliot, kaukaiset vuoret ja kaukana epäselvästi häämöttävä metsä näyttivät kummannäköisiltä tässä tasaisesti leviävässä valossa. Me olimme aivan kuin mies, joka oli kadottanut varjonsa. Tunnin aikaa kuljettuamme näkyi edessämme suuri metsä, jommoisen olimme nähneet Port-Graübenin luona.

Täällä oli tertiääri-aikakauden kasvikunta täydessä loistossaan. Näimme Coniferae-heimoon kuuluvia kasveja, suuria nykyjään hävinneitä palmupuulajeja, komeita palmacitejä, mäntyjä, marjakuusia, kypressejä ja tuija-lajeja, joita kietoivat yhteen sekaisin sotkeutuneet köynnöskasvit. Sammalet muodostivat pehmoisen peitteen maan pinnalle. Puiden suojassa, jota tuskin saattoi suojaksi nimittääkään, kun ei siellä edes ollut varjoa, virtasi solisten puroja, joiden varsilla kasvoi erittäin hyötyisiä sananjalkoja, jotka olivat hyvin samannäköisiä kuin kuuman ilmanalan sananjalat asutussa maailmassa. Mutta nämä puut, pensaat ja muut kasvit, joilta puuttui auringon elähdyttävä lämpö, olivat värittömiä; kaikki oli samannäköistä, ruskeaa ja ikäänkuin kuihtunutta. Lehdistä puuttui vihreä; yksinpä kukatkin, jotka saivat alkunsa tertiäri-kaudella, jolloin niitä oli runsaasti, olivat täällä aivan kuin paperista tehdyt ja ilman vaikutuksesta vaalenneet.

Setäni Lidenbrock tunkeutui rohkeasti näihin viidakkoihin, ja minä seurasin häntä hiukan epävarmana. Voisihan siellä olla joitakin nisäkkäitä, petoja, kun kerran luonto oli tuottanut niin runsaasti kasviravintoa. Muutamissa paikoin, missä suuria puita oli kaatunut ja lahonnut paikoilleen, huomasin siten syntyneillä aukkopaikoilla kasvavan monenlaisia palkokasveja, värikasveja ja tuhannenkin laatuisia syötäviä pensaskasveja, joita imettäväiset eläimet ovat kaikkina aikoina halukkaasti syöneet. Muutoin näkyi täällä kasvavan sekaisin mitä erilaisimpien seutujen kasveja; tammi kasvoi palmupuiden joukossa, austraalialainen kuumepuu nojautui norjalaista hopeakuusta vasten; pohjoismaiden koivujen ritvat työntyivät uusseelantilaisen kauripetäjän oksien lomaan. Siellä oli kylliksi kasveja saattamaan maallisten kasvien kekseliäimmätkin järjestäjät pyörryksiin.

Äkkiä pysähdytin setäni kädelläni.

Joka haaralle leviävä valo teki mahdolliseksi nähdä pienimmätkin esineet pitkän matkan päähän metsässä. Luulin nähneeni — — — Ei! minä näin todellakin mahdottoman suuria olentoja puiden alla. Ne olivat jättiläiseläimiä, kokonainen lauma mastodontteja, jotka eivät olleet kivettyneitä, vaan eläviä, aivan samanlaisia kuin ne, jotka löydettiin Ohion suoperäisiltä mailta! Näin nämä hirveän isot eläimet, joiden kärsät liikkuivat puiden alla kuin käärmeet. Kuulin jyskeen, joka syntyi niiden työntäessä torahampaansa vanhoihin puunrunkoihin. Oksat rasahtelivat niiden riipiessä joukottain lehtiä, jotka katosivat hirviöiden kitaan.

Uneni, jossa olin nähnyt koko tämän tertiääri- ja kvartääri-kauden muinaismaailman, muuttui siis täydeksi todeksi. Ja me olimme yksin täällä maan sisässä, noiden hirveiden petojen vallassa!

Setäni katseli niitä tiedemiehen kiihkolla.

— Lähtekäämme, sanoi hän äkkiä tarttuen käsivarteeni, eteenpäin, eteenpäin!

— Ei, huusin minä, ei! Eihän meillä ole aseitakaan! Mitä tekisimme noiden jättiläiseläinten joukossa? Tulkaa, setä, tulkaa! Ei kukaan ihminen voi vastustaa noiden raivoa.

— Eikö kukaan ihminen? vastasi setäni, puhuen hiljaisemmalla äänellä. Sinä erehdyt, Akseli! Katsopa tuonne etemmäksi! Tuolla luulen näkeväni meidän kaltaisemme olennon, ihmisen!

Vilkaisin sinnepäin, kohottaen olkapäitäni, sillä päätin pysyä epäuskoisena niin kauan kuin mahdollista; mutta tällä kertaa minun täytyi myöntää totuus.

Vähemmän kuin neljännespenikulman päässä minä todellakin näin ihmisolennon nojautuneena äärettömän suurta kuusipuuta vasten; se oli oikea manalan Proteus, uusi Neptunuksen poika, joka paimensi tätä ääretöntä mastodonttilaumaa!

Immanis pecoris custos immanior ipse![60]

Todellakin immanior ipse! Tämä ei enää ollut tuo kivettynyt olento, jonka ruumiin löysimme kedolta luiden seasta, vaan elävä jättiläinen, joka kykeni pitämään näitä hirviöitä kurissa. Hän oli enemmän kuin kahdentoista jalan pituinen; pää oli suuri kuin puhvelihärällä ja ruokkoamattoman tukan peittämä; häntä olisi voinut sanoa todelliseksi ensimmäisten elefanttien aikakauden ihmiseksi. Kädessään hän heilutteli julman suurta puun oksaa, joka oli sovelias sauva tälle muinaisajan paimenelle. Me seisahduimme liikkumattomina hämmästyksestä. Mutta meidät voitiin huomata; täytyi siis paeta.

— Tulkaa, tulkaa! virkoin minä, vetäen setääni mukaani, ja nyt hän ensi kerran elämässään noudatti järjellistä neuvoa. Neljännestunnin kuluttua emme enää olleet tämän peloittavan vihollisen näkyvissä.

Kun nyt hiljaisuudessa taas muistelen näitä asioita, kun rauha taas on palannut sieluuni, kun kuukausia on kulunut tämän kummallisen ja yliluonnollisen kohtaamisen jälkeen, niin en tiedä, mitä arvelisinkaan ja uskoisin koko asiasta. Ei, mahdotontahan tuo toki lieneekin! Aistimme ovat pettäneet meidät, silmämme eivät ole nähneet, mitä olivat näkevinänsä. Eihän tuolla maanalaisessa maailmassa ollut mitään ihmisolentoa. Eihän mikään ihmissukupolvi ole asumassa maan sisuksissa, aavistamattakaan sen pinnalla olevan asukkaita ja olematta lainkaan yhteydessä heidän kanssansa! Hulluuttahan sellainen luulo on! Suurinta hulluutta!

Mieluummin myöntäisin, että on jokin muu eläin, joka ruumiinrakenteeltaan on melkein ihmisen muotoinen, jokin ensimmäisiltä geologisilta aikakausilta oleva apina, jokin protopiteki tahi mesopiteki, samanlainen kuin se, jonka Lartet löysi luukerroksista Sansanin luota. Mutta tämän suuruus meni kaikkein niiden rajojen yli, jotka uudemman ajan paleontologia tuntee. Se ei merkitse mitään! Apinahan se oli, niin, oikea apina, vaikka se kuuluisikin kuinka kummalliselta hyvänsä! Mutta mahdotontahan on, että siellä olisi ollut ihminen, oikea elävä ihminen, kenties koko sukupolvi, suljettuna maan sisuksiin! Kerrassaan mahdotonta!

Olimme lähteneet tuosta kirkkaasta loistavasta metsästä, äänettöminä ihmettelystä ja niin hämmästyneinä, melkein kuin päästämme pyörällä. Juoksimme vastoin tahtoamme ja tunsimme ilkeän tunteen kuin olisi meillä ollut painajainen. Vaistomaisesti tulimme takaisin Lidenbrockin merelle, enkä tiedä, mihin sieluni olisi hairahtunut, jollei uusi ajatus olisi vienyt minua käytännöllisempiin huomioihin.

Vaikka olin vakuutettu siitä, että kuljimme sellaisia maita, joissa emme vielä ennen olleet käyneet, niin huomasin usein kallioita, jotka olivat jotenkin samanmuotoisia kuin Port-Graübenin kalliotkin. Sitäpaitsi todistivat kompassin suunta ja vastentahtoinen palaamisemme Lidenbrockin meren pohjoisrannalle samaa asiaa. Joskus oli yhtäläisyys oikein erehdyttävä. Kallioilta ryöppysi sadoittain puroja ja pieniä putouksia, ja luulin tuntevani suturbrand-puut, uskollisen Hannun-puromme ja luolan, jossa olin elpynyt henkiin. Mutta jonkin matkaa kuljettuani herättivät taas mäen rinteet, uusi puro tahi jonkin kallion hämmästyttävä muoto mielessäni epäilyksiä.

Ilmaisin epäilykseni sedälleni, ja hän epäili samoin kuin minäkin. Ei hänkään voinut tuntea tätä yksitoikkoista näköalaa.

— Nähtävästi emme ole tulleet samalle paikalle, mistä lähdimme vesille, sanoin minä hänelle, vaan myrsky on vienyt meidät jonnekin etemmäksi, ja jos kuljemme pitkin rantaa, niin tulemme Port-Graübeniin.

— Siinä tapauksessa on turhaa jatkaa tätä tutkimista, vastasi setäni, ja parasta on, että palaamme lautalle. Mutta ethän vain erehtyne Akseli?

— Sitä on vaikea päättää, setä, sillä nämä kalliot ovat niin yhdennäköiset. Luulen toki tuntevani sen niemen, jonka vieressä Hannu rakensi lauttamme; meidän pitäisi olla likellä sitä pientä satamaa, josta lähdimme, ellei se juuri olekin tässä! sanoin tarkastellen vähäistä lahdelmaa, jonka luulin tuntevani.

— Ei, Akseli, tuntisimmehan edes omat jälkemme, mutta minä en näe mitään. — — —

— Mutta minä kyllä näen, sanoin minä, ja sieppasin kiiltävän esineen hiekalta.

— Mitä sitten näet?

— Tämän, vastasin minä, ja näytin sedälleni ruostuneen tikarin, jonka olin löytänyt.

— Kas kummaa! sanoi hän; oliko sinulla siis mukanasi tämä ase lähtiessämme?

— Minullako? Ei suinkaan! Mutta teillä. — — —

— Ei tietääkseni, vastasi professori. Minulla ei ole ikinä ollut tätä kapinetta hallussani.

— Sepä on kummallista!

— Ei, se on varsin yksinkertainen asia, Akseli: islantilaisilla on usein tällaisia aseita, ja tämä on Hannun oma, häneltä se on varmaankin kadonnut. — — —

Pudistin epäillen päätäni.

— Tämä tikari ei ole koskaan ollut Hannun.

— Olisikohan tämä siis jonkun muinais-ajan ihmisen ase, jonkun vielä elävän ihmisen, joka on tuon jättiläispaimenen aikalaisia? Eipä niinkään! Eihän tämä ole pronssikaudeltakaan, sillä tämän terä on teräksestä. — —

Setäni hillitsi minua joutumasta arveluitteni kautta harhatielle, ja sanoi vakavalla äänellänsä:

— Malta mielesi, Akseli, ja palaa täyteen järkeesi! Tämä tikari on kuudenneltatoista vuosisadalta, oikea tikari, jommoisia aateliset siihen aikaan pitivät vyöllänsä antaakseen viholliselleen viimeisen kuoleman piston. Se on espanjalainen ase, joka ei ole sinun eikä minun eikä linnustajan eikä kenenkään muun ihmisolennon, jotka kenties ovat maan sisässä asuneet!

— Uskallatteko sanoa?

— Katsopas, se ei olisi tällä tavoin taittunut siitä, että se on pistetty ihmisen kurkkuun; terä on ruosteen peitossa, joka ei ole yhden päivän tahi vuoden eikä yhden vuosisadan ikäinen.

Tavallisuuden mukaan professori kävi yhä innokkaammaksi, kun hän jättihe mielikuvittelunsa valtaan.

— Akseli! sanoi hän, me olemme tekemässä suuren keksinnön! Tämä ase on ollut virumassa hiekalla sata, pari sataa tahi kolmekin sataa vuotta ja on taittunut kallioita vastaan tämän maanalaisen meren rannalla!

— Mutta eihän se ole tänne yksinänsä tullut, väitin minä innokkaasti; eihän se toki ole itsestänsä taittunut! Joku on täällä ollut ennen meitä! — — —

— Niin, joku mies.

— Ja tämä mies?

— Hän on piirtänyt nimensä tällä tikarilla! Tämä mies on vielä kerran tahtonut kädellänsä merkitä tien keskipisteeseen! Etsikäämme! Etsikäämme!

Hyvin uteliaina kuljimme pitkin kallion muurin sivua, tutkien vähäisimpiäkin rakoja, jotka voisivat levitä käytäväksi.

Sillä tavoin tulimme paikalle, missä rantasuikale oli kapeampi. Meri ulottui melkein kallion juureen saakka ja jätti korkeintaan sylen levyisen maakaistaleen vuoren ja rannan välille, ja kahden sinne pistävän kallion välissä huomattiin pimeän käytävän suu.

Paadessa näimme kaksi puoleksi hävinnyttä kummallista kirjainta; tuon rohkean matkustajan nimen molemmat alkukirjaimet:

A. S.

— A. S! huudahti setäni. Arne Saknussemm! Aina vain Arne Saknussemm!