XXXVI

Tähän loppuvat ne muistiinpanot, joita nimitän "laivan päiväkirjaksi", ja jotka kaikeksi onneksi pelastuivat haaksirikosta; tästälähin siis aloitan uudelleen kertomukseni.

En tiedä, mitä tapahtui silloin, kun lautta törmäsi rannan kivikkoon. Tunsin syökseväni aaltoihin ja se, etten jäänyt sinne iäksi päiväksi ja ettei ruumiini musertunut teräviin kallioihin, johtui siitä, että Hannun voimakas käsi nosti minut syvyydestä...

Rohkea islantilainen kantoi minut aalloista hiekalle, joka oli polttavan kuuma; herätessäni huomasin makaavani pitkälläni setäni vieressä.

Hannu palasi sitten kallioiden luo, joita vastaan riehuvat aallot murtuivat, pelastaaksensa tavaroitamme haaksirikosta. En voinut puhua ja olin mielenliikutuksesta ja väsymyksestä niin uupunut, että tarvitsin kokonaisen tunnin tointuakseni.

Sade valui oikeana vedenpaisumuksena, kaksinverroin kiivaana, kuten on tavallista vähää ennen myrskyn päättymistä. Muutamat ulkonevat kalliot olivat suojanamme. Hannu valmisti meille ruokaa, jota tosin en voinut maistaakaan, ja pian me kaikki vaivuimme sikeään uneen, sillä olimme väsyneet kolmen yön valvomisesta.

Seuraavana päivänä sää oli ihana; taivas ja meri olivat ikäänkuin yhteisestä suostumuksesta jälleen rauhoittuneet. Kaikki myrskyn jäljet olivat kadonneet. Herätessäni professori tervehti minua muutamalla iloisella sanalla, sillä hän oli kovin hyvällä tuulella.

— No, poikaseni, huudahti hän, oletko nukkunut hyvin?

Olisi voinut luulla, että olimme kotona Kuninkaankadun varrella, että astuin rauhallisesti alakerrokseen aamiaiselle tahi että vielä samana päivänä viettäisin häitäni pikku Graübenin kanssa?

Oi! Jos myrsky olisi kuljettanut lauttaamme edes hiukan itäänpäin, niin olisimme kulkeneet Saksan alitse, rakastetun Hampurin alitse, jossa asui se, jota eniten rakastin tässä maailmassa. Silloin tuskin 40 penikulmaa olisi ollut välillämme!

Kaikki nämä tuskalliset ajatukset tulivat mieleeni, ennenkuin vastasin setäni kysymykseen.

— Vai niin! sanoi hän, etkö olekaan nukkunut hyvin?

— Varsin hyvin, vastasin minä. Tosin tunnen itseni aivan murjotuksi, mutta se ei tee mitään. Olen hiukan väsyksissä, siinä koko juttu. Mutta te näytätte mielestäni varsin iloiselta tänään, setä.

— Riemuissani olenkin, poikani, oikein riemuissani! Olemme päässeet perille!

— Matkammeko perille?

— Ei, mutta tämän meren yli, joka ei näyttänyt ikinä loppuvan. Nyt jatkamme taas matkaamme maata myöten, ja alamme todenteolla laskeutua maan sisuksiin.

— Setä! sallikaa minun tehdä vain yksi kysymys.

— Kysy, Akseli.

— Paluumatka?

— Paluumatka! Sinä ajattelet paluumatkaa, vaikka emme ole vielä tulleet perillekään?

— En, kysyn vain, miten se käy päinsä?

— Kun olemme päässeet maan keskipisteeseen, niin joko löydämme toisen tien, jota myöten palaamme, tahi käännymme takaisin koreasti samaa tietä, jota olemme tulleetkin. Luulenpa, ettei kukaan salpaa sitä kiinni takanamme.

— Mutta sitten meidän täytyy korjata lautta.

— Se on välttämätöntä.

— Mutta onko meillä jäljellä niin paljon ruokavaroja kuin mitä tarvitsemme nämä suurtyöt tehdäksemme?

— Tottahan toki! Hannu on taitava poika ja olen varma siitä, että hän on pelastanut suurimman osan lastistamme. Ottakaamme selkoa siitä.

Menimme ulos luolasta, joka oli alttiina tuulille. Olin toivon ja pelon vaiheilla; minusta oli mahdotonta, ettei kaikki, mitä lautalla oli ollut, ollut hukkunut haaksirikossa. Mutta erehdyin. Kun tulimme rannalle, näin Hannun suuren hyvinjärjestetyn tavarakasan keskellä. Setäni puristi hänen kättänsä suuresti kiitollisena; tämä mies, joka osoitti erinomaista, aivan harvinaista uskollisuutta, oli tehnyt työtä meidän nukkuessamme ja oli oman henkensä uhalla pelastanut kallisarvoisimmat tavarat.

Tosin olimme kärsineet tuntuvia vahinkoja, muun muassa kadottaneet aseemme, mutta hätätilassa saimme tulla toimeen ilman niitä. Ruutivarastomme oli vahingoittumatta, vaikka se myrskyssä oli ollut räjähtämäisillään ilmaan.

— Noh! huudahti professori, pyssyjemme menettäminen vaikuttaa vain sen, että meidän täytyy luopua metsästyksestä.

— Vai niin! Entä tieteelliset kojeet?

— Tässä on manometri, hyödyllisin kaikista; ennen olisin antanut kaikkien muiden mennä kuin sen. Tämän avulla voin laskea syvyyden, mihin tulemme, ja tiedän, milloin tulemme keskipisteeseen; jollei meillä olisi sitä, voisimme mennä keskipisteen ohitse ja tulla ulos toiselta puolelta maapalloa.

Tämä pilapuhe oli minusta vastenmielistä.

— Mutta kompassi? kysyin minä.

— Tässä se on kivellä, täydessä kunnossa; samaten kronometri ja molemmat lämpömittarit. Hannu on sentään kelpo mies!

Siinä asiassa olin samaa mieltä. Tieteellisistä koneista ei puuttunut ainoatakaan. Mitä työkaluihimme tulee, niin huomasin rannalla hajallaan portaita, köysiä, rautakankia, kuokkia j.n.e.

Mutta vielä oli tarkastettava ruokatavarat. Laatikot, joissa niitä säilytettiin, olivat rannalla järjestettyinä riviin, aivan vahingoittumattomina; meri on säästänyt ne, ja saatoimme siis luottaa siihen, että meillä oli ruokaa kyllin neljäksi kuukaudeksi. Meillä oli korppuja, suolaista lihaa, viinaa ja kuivaa kalaa.

— Neljä kuukautta! virkkoi professori. Sillä ajalla ehdimme mennä perille ja palata takaisin, ja tähteistä tarjoan suuret päivälliset kaikille Johannaeumissa oleville virkatovereilleni.

Vaikka minun olisi pitänyt aikoja sitten olla tottunut setäni luonteeseen, niin silti hän kuitenkin yhä uudelleen ihmetytti minua.

— Nyt, sanoi hän, meidän pitää täyttää vesiastiamme sadevedellä, jota myrsky on valanut näihin kivenkoloihin; meidän ei siis tarvitse pelätä janoa. Mitä lauttaan tulee, niin sanon Hannulle, että hän korjaa sen niin hyvin kuin voi, vaikka emme luullakseni tarvitse sitä enää!

— Kuinka niin? kysyin minä.

— Minulla on omat luuloni, poikaseni, ja ajattelenpa, ettemme palaa samaa tietä kuin tulimme.

Katselin professoria epäillen ja tuumin, oliko hän tullut hulluksi. Eikä hänen puheensa kuitenkaan ollut "varsin hullua".

— Syökäämme aamiaista, sanoi hän.

Hän antoi määräyksiä Hannulle, jonka jälkeen seurasin häntä korkealle niemelle, jossa söimme kuivattua lihaa ja korppuja sekä joimme teetä; tämä ateria maistui oivalliselta, melkeinpä parhaimmalta mitä koskaan olen syönyt. Nälkä, raitis ilma ja mielenliikutuksia seurannut rauha vaikuttivat, että minulla oli sangen hyvä ruokahalu.

Syödessämme tiedustelin sedältäni, missä tällä kertaa olimme.

— Mielestäni on sitä asiaa vaikea arvioida, sanoin minä.

— Niin, kyllä sitä on vaikea tarkoin määrätä, vastasi hän. Onpa se mahdotontakin, koska en koko kolmipäiväisen myrskyn ajalla voinut laskea kulkumme nopeutta ja suuntaa; mutta voimmehan likimäärin arvioida, missä olemme.

— Viimeinen havainto tehtiin geysir-saarella — — —

— Akselinsaarella, poikaseni. Älä hylkää sitä kunniaa, että olet antanut nimesi ensimmäiselle saarelle, joka on maan sisuksista löydetty.

— Olkoon menneeksi! Akselinsaaren kohdalla olimme purjehtineet noin kaksisataaseitsemänkymmentä penikulmaa, ja olimme Islannista enemmän kuin kuudensadan penikulman päässä.

— No hyvä! Ottakaamme siis tämä saari lähtökohdaksi ja laskekaamme neljän päivän myrsky, jolla ajalla nopeutemme ei voinut olla pienempi kuin 80 penikulmaa vuorokaudessa.

— Niin minäkin luulen, ja siinä tapauksessa olisimme kulkeneet kolmesataa penikulmaa.

— Niin, ja Lidenbrockin meri olisi siis likimäärin kuuttasataa penikulmaa laaja toiselta rannalta toiselle. Tiedätkös Akseli, että se siis voi kilpailla suuruudessa Välimeren kanssa?

— Aivan hyvin, varsinkin jos olemme kulkeneet suoraan sen poikki?

— Se on hyvin mahdollista.

— Ja kummallista kyllä, sanoin minä, on juuri Välimeri yläpuolellamme, jos laskumme ovat oikeat.

— Niin, todellakin!

— Aivan varmaan, sillä olemme yhdeksänsadan penikulman päässä Reykjavikistä.

— Se on pitkä matka, poikaseni, mutta olemmeko Balkanin vai Atlantin meren alapuolella vai Välimeren kohdalla, sen saatamme määrätä ainoastaan siinä tapauksessa, ettemme ole poikenneet alkuperäisestä suunnastamme.

— Emme ole, sillä tuuli oli varmaankin tasainen, ja sentähden luulen, että tämä rannikko on kaakkoon päin Port-Graübenistä.

— Senhän saa helposti selville, kun vain tarkastaa kompassia. Katsokaamme sitä!

Professori meni kiven luo, jolle Hannu oli asettanut kaikki tieteelliset koneet. Hän oli iloinen ja hyvillä mielin, hykerteli käsiänsä ja koukisteli ruumistansa! Hän oli oikein nuoren näköinen. Minä seurasin häntä uteliaana saadakseni tietää, olinko erehtynyt laskuissani.

Tultuansa kiven luo otti setäni kompassin, asetti sen vaakasuoraan asentoon ja tarkasteli neulaa, joka värähteli edestakaisin muutaman silmänräpäyksen ja seisahtui viimein, osoittaen määrättyä suuntaa magneettisen voiman vaikutuksesta.

Setäni katseli kompassia, hieroi silmiänsä ja tarkasteli sitä uudestaan. Viimein hän hämmästyneen näköisenä kääntyi minuun.

— Mikä nyt? kysyin minä.

Hän käski minun tutkia kompassia; minulta pääsi hämmästyksen huuto, sillä neula osoitti pohjoista sinnepäin, missä luulimme olevan etelän. Se kääntyi rantaan päin, sen sijaan että olisi osoittanut avaraa merta!

Pudistelin kompassia ja tarkastelin sitä uudelleen; se oli täydelleen kunnossa. Asettipa neulan mihin asentoon hyvänsä, aina se kääntyi samaan odottamattomaan suuntaan.

Emme siis enää voineet epäillä, ettei tuuli ollut myrskyn aikana meidän huomaamattamme kääntynyt ja vienyt meitä takaisin sille rannikolle, jonka setä luuli meidän jättäneen taaksemme.