XXI

Seuraavana päivänä lähdimme aikaiseen matkalle; meidän täytyi kiiruhtaa, sillä olimme viiden päivämatkan päässä siitä käytävien risteyksestä, jossa olimme menneet harhaan. En tahdo lähemmin kuvailla kärsimyksiämme paluumatkalla. Setäni kesti ne sellaisen närkästyksen vallassa, jota mies tuntee tietäessään olleensa väärässä; Hannu tyynen luonteensa mukaan kärsivällisesti ja minä valitellen ja epätoivoisena, sen myönnän. En jaksanut rohkeasti kestää vastoinkäymisiä.

Niinkuin olin ennustanutkin, vesi loppui kokonaan ensimmäisen päivän marssin jälkeen. Juoma-aineenamme oli nyt vain viina, mutta tämä inhoittava neste poltti kurkkuani, enkä kärsinyt sitä nähdäkään. Minusta oli ilma tukahduttava, väsymys teki minut hervottomaksi ja useita kertoja olin kaatumaisillani. Me seisahduimme silloin ja setäni tahi islantilainen koettivat virkistää minua niin hyvin kuin taisivat. Mutta minä näin jo, että edellinen vain sangen vaikeasti taisteli lopullista uupumusta ja janon tuskia vastaan.

Tiistaina heinäkuun 9 p:nä saavuimme viimeinkin nääntyneinä, melkein ryömien, käytäväin yhdyntäpaikalle. Siellä kaaduin maahan laavapohjalle. Kello oli kymmenen aamupäivällä.

Nojaten seinää vastaan Hannu ja setäni koettivat pureksia muutamia korpunpalasia. Syviä huokauksia kohosi työläästi paisuneilta huuliltani, kunnes viimein menin tainnuksiin.

Hetkisen kuluttua lähestyi setäni minua ja nosti minut syliinsä.

— Lapsi parka! mutisi hän itsekseen todella hellällä äänellä.

Tulin liikutetuksi näistä sanoista, sillä olin tottumaton kuulemaan ystävällisiä sanoja tuimalta professorilta; otin hänen vapisevat kätensä käsiini, ja hän salli sen katsellen minua kyynelsilmin.

Silloin näin hänen tarttuvan pulloon, joka riippui hänen kaulassaan, ja suureksi hämmästyksekseni hän asetti sen huulilleni.

— Juo! sanoi hän.

Kuulinko oikein? Oliko setäni hullu? Katsoin häneen hämmästyneenä enkä voinut käsittää hänen sanojansa.

— Juo! sanoi hän uudelleen, ja nostaen pullon huulilleni hän tyhjensi sen sisällön kokonaan suuhuni.

Ah, mikä nautinto! Kulaus vettä kostutti kuivaa suutani, yksi ainoa kulaus vain, mutta se oli kylliksi virkistämään riutuvia elinvoimiani.

Kiitin setääni kädet ristissä.

— Niin, sanoi hän, kulaus vettä! Viimeinen! ymmärrätkö? Viimeinen! Minä olin sitä säilyttänyt suurena kalleutena pullossani. Parikymmentä kertaa, sata kertaa olen voittanut suuren haluni juoda! Mutta ei, Akseli, säästin sen sinulle.

— Setäni! mutisin minä, ja suuret kyyneleet tulivat silmiini.

— Niin, lapsi raukkani, minä tiesin, että sinä tänne päästyämme kaatuisit maahan puolikuolleena, ja sentähden säästin viimeiset vedenpisarani, virvoittaakseni niillä sinua.

— Kiitoksia, kiitoksia setä, sanoin minä.

Vaikka janoni oli vain hiukan vähentynyt, olin kuitenkin saanut uusia voimia. Kurkkuni kutistunet jänteet ja turvonneet huuleni pehmenivät, ja saatoin puhua.

— Kuulkaapa nyt, sanoin minä, meillä ei ole kuin yksi keino jäljellä; koska ei ole vettä, niin meidän täytyy; kääntyä takaisin.

Setäni kaihtoi katsettani, kun lausuin nämä sanat; hän painoi päänsä alas.

— Meidän täytyy kääntyä takaisin, huudahdin minä, ja mennä takaisin Sneffelsiin. Suokoon Jumala meille voimia nousta ylös vuoren huipulle!

— Kääntyä takaisin! sanoi setäni, ikäänkuin olisi vastannut pikemminkin itselleen kuin minulle.

— Niin, kääntyä takaisin, viivyttelemättä silmänräpäystäkään.

Pitkä aika kului äänettömyyden vallitessa.

— Eivätkö siis, Akseli, nämä vesipisarat ole antaneet sinulle voimaa ja rohkeutta? kysyi professori omituisella äänellä.

— Rohkeuttako!

— Näen sinun olevan yhtä alakuloinen kuin ennenkin; olet vieläkin aivan epätoivoinen.

Minkälaisen ihmisen kanssa olinkaan tekemisissä, ja mitä tuumia hän hautoikaan rohkeassa sielussaan?

— Mitä? Ettekö tahdo? — — —

— Luopuako tästä matkasta, kun kaikki ennustaa, että se onnistuu? En suinkaan!

— Meidän siis täytyy menehtyä?

— Ei, Akseli, ei! Palaa sinä! Minä en tahdo aiheuttaa sinun kuolemaasi! Hannu seuratkoon sinua. Jätä minut!

— Hylkäisinkö teidät!

— Jätä minut yksin, sanon sinulle! Minä olen lähtenyt tälle matkalle ja menen perille asti, kävi miten kävi. Mene tiehesi, Akseli, mene tiehesi!

Setäni puhui hyvin kiivaasti. Hänen äänensä, joka oli vähän aikaa ollut lempeä, tuli taas kovaksi ja uhkaavaksi. Synkän itsepintaisesti hän taisteli mahdottomuutta vastaan. Minä en tahtonut jättää häntä tänne syvyyden pohjalle, vaikka toiselta puolen itsesäilytysvaistoni käski minun paeta.

Hannu katseli tätä kohtausta tavalliseen välinpitämättömään tapaansa, mutta hän ymmärsi nähtävästi kuitenkin, mistä hänen molemmat matkakumppaninsa keskustelivat. Meidän liikkeemme ja eleemme osoittivat kyllä selvästi, mille suunnalle kumpikin meistä koetti toistansa saada lähtemään; mutta Hannusta näytti samantekevältä, missä hänen henkensä oli vaarassa; hän oli valmis jatkamaan matkaa, jos annettaisiin lähtömerkki, ja valmis myöskin seisahtumaan herransa vähimmästäkin viittauksesta.

Jospa minä tällä hetkellä olisin voinut saada Hannun käsittämään sanojani! Sanani, huokaukseni, ääneni olisivat pehmittäneet tämän kovan luonnon. Minä olisin hänelle selittänyt, olisin niin sanoakseni selittänyt hänelle kouraan tuntuvasti niitä vaaroja, joita hän ei näyttänyt aavistavankaan, ja meidän molempien yhdessä olisi ehkä onnistunut saada itsepäinen professori taipumaan. Jos olisi tarvittu, olisimme voineet pakottaa hänet palaamaan Sneffelsin huipulle!

Minä lähestyin Hannua ja laskin käteni hänen kädellensä: hän ei liikahtanut. Minä osoitin hänelle tietä vuoren aukon suuhun; hän pysyi järkähtämättömänä. Läähättävät keuhkoni ilmaisivat tuskani, mutta islantilainen pudisti vain päätänsä ja osoitti tyynesti setääni.

— Herra! sanoi hän.

— Herra! huusin minä. Hullu! Hän ei ole elämäsi herra! Meidän täytyy paeta! Meidän täytyy viedä hänet pois! Kuuletko? Ymmärrätkö?

Olin tarttunut Hannua käsivarteen ja tahdoin pakottaa hänet nousemaan ylös ja auttamaan minua, mutta setäni tuli väliin.

— Malta mielesi, Akseli! sanoi hän. Sinä et saa tätä itsepintaista palvelijaa taivutetuksi. Kuule siis, mitä ehdotan sinulle.

Panin käsivarteni ristiin ja katsoin setää suoraan silmiin.

— Veden puute, sanoi hän, on ainoana esteenä aikomuksieni täyttämiselle. Tästä itäisestä käytävästä, joka on muodostunut laava-aineen, liuskakiven ja hiilien sisään, emme ole löytäneet tippaakaan vettä. On mahdollista, että meillä on parempi onni, jos seuraamme läntistä käytävää.

Minä pudistin päätäni hyvin epäilevän näköisenä.

— Kuule minua loppuun asti, sanoi professori koroittaen ääntänsä. Sillä aikaa kuin sinä makasit tässä tainnuksissa, liikkumattomana, olen minä tutkinut tämän käytävän muodostusta. Se vie suoraan maan sisukseen ja saattaa meidät muutaman tunnin kuluessa vahvalle graniittipohjalle, jossa tapaamme lähteitä runsaasti. Kuule siis mitä sanon. Kun Kolumbus pyysi laivaväeltänsä kolmen päivän aikaa, löytääksensä uusia maita, niin miehistö myöntyi hänen pyyntöönsä, vaikka olivat sairaita ja kauhistuneita, ja hän löysikin kokonaisen uuden maailman. Minä, näiden maanalaisten seutujen Kolumbus, pyydän sinulta ainoastaan yhtä päivää. Jollemme tämän ajan kuluessa ole löytäneet vettä, niin minä vannon, että palaamme maan pinnalle takaisin.

Vaikka olin hyvin levoton, tulin kuitenkin liikutetuksi näistä sanoista ja siitä uhrautuvaisuudesta, jota setäni osoitti puhuessaan tällä tavalla.

— No, olkoon menneeksi, vastasin, tapahtukoon kuten tahdotte ja palkitkoon Taivaan herra teidän suurenmoisen rohkeutenne. Teillä on vain muutama tunti aikaa koetella onneanne. Eteenpäin!