← Table of contents
Matkustus maan keskipisteeseen

XIII

Arvo Airio translation

Oli yö, mutta kuudennenkymmenennenviidennen leveysasteen kohdalla ei sovi ihmetellä yön kirkkautta, sillä Islannissa ei aurinko laske ollenkaan kesä- ja heinäkuussa.

Ilma oli kuitenkin jotenkin kolkko. Minun oli kylmä, ja olin hyvin nälissäni; tervehdin siis ilolla "boëria", joka vieraanvaraisesti avautui ottamaan meitä vastaan.

Se oli talonpoikaistupa, mutta kuitenkin vieraannvaraisuudessa kuninkaallisen palatsin vertainen. Tullessamme sisään, ojensi isäntä meille kätensä ja antoi pitemmittä mutkitta meille merkin seurata häntä.

Tietysti seurasimme häntä, sillä olisipa ollut mahdotonta kulkea hänen rinnallansa. Pitkä, pimeä ja ahdas käytävä vei asumukseen, joka oli rakennettu kömpelöistä nelikulmaisiksi veistetyistä hirsistä. Erityisiä huoneita oli luvultansa neljä, nimittäin keittohuone, kutomahuone, "badstofan" eli perheen sauna sekä paras kaikista, vierashuone. Setäni, jonka vartaloa ei liene otettu lukuun huoneita rakennettaessa, ei voinut olla lyömättä päätänsä kattoon kolmea neljää kertaa.

Meidät vietiin huoneeseemme, jonkinlaiseen suureen saliin, jonka permanto oli tehty tasaiseksi tallatusta savesta, ja joka sai valonsa yhdestä ikkunasta; ikkunaruudut oli tehty huonosti läpikuultavasta lampaan rakosta. Sänkyvaatteiden sijasta oli kuivia heiniä puisien kaiteiden välissä, jotka olivat punaisiksi maalatut ja koristetun islantilaisilla muistolauseilla. En odottanutkaan sellaista mukavuutta; mutta koko huoneessa vallitsi kuivattujen heinien, liotetun lihan ja piimämaidon haju, joka vaivasi hajuaistimiani.

Niin pian kuin olimme riisuneet päältämme matkapukumme, kuului isännän ääni kutsuvan meitä keittohuoneeseen, ainoaan suojaan, jossa kovimmallakaan pakkasella pidettiin tulta.

Setäni kiiruhti tottelemaan ystävällistä kutsua ja minä seurasin häntä.

Keittohuoneen liesi oli ikivanhaa mallia; huoneen keskellä oli kivi, joka toimitti tulisijan virkaa, ja katossa oli aukko, josta savu meni ulos. Tätä huonetta käytettiin myöskin ruokailuhuoneena.

Sisään astuessamme isäntä tervehti meitä sanalla "saellvertu", joka merkitsee "olkaa onnelliset", ikäänkuin hän ei olisi ennen nähnyt meitä, ja suuteli meitä poskelle. Hänen vaimonsa lausui saman sanan ja teki samat temput, jonka jälkeen molemmat aviopuolisot panivat oikean kätensä rinnallensa ja kumarsivat syvään.

Tässä tahdon heti mainita, että tämä islantilainen nainen oli yhdeksäntoista lapsen äiti, jotka kaikki, suuret ja pienet, ryömivät sekaisin keskellä niitä savupilviä, jotka tuprusivat tulisijalta ja täyttivät huoneen. Tuon tuostakin huomasin, miten heidän pienet, vaaleaveriset, vähän surumielisen näköiset kasvonsa pistivät esiin savusta; heitä olisi voinut luulla huonosti pestyksi enkeliparveksi.

Setäni ja minä kohtelimme heitä kaikkia sangen ystävällisesti, ja kohta oli meillä kolme neljä näitä veitikoita hartioillamme, yhtä monta polvillamme ja loput jalkojemme välissä. Ne, jotka taisivat puhua, sanoivat kukin "saellvertu" kaikissa eri äänilajeissa, ja ne, jotka eivät osanneet vielä puhua, huusivat sitä kovemmin.

Tämä melu lakkasi, kun ilmoitettiin aterian olevan valmiin. Samassa tuli linnustajakin sisään; hän oli vienyt hevoset syömään, se on, hän oli säästäväisesti kyllä laskenut ne irti kedolle. Eläinraukat tyytyivät syömään niukkaa sammalta kallioilta ja huonosti ravitsevaa meriajokasta, tullaksensa seuraavana aamuna itsestänsä jatkamaan edellisen päivän työtä.

"Saellvertu" sanoi Hannu, minkä jälkeen hän rauhallisesti suuteli isäntää, emäntää ja heidän yhdeksäätoista lastansa, panematta suukkoselle enempää painoa kuin toisellekaan.

Kun nämä temput oli tehty, istuttiin ruoalle; meitä oli neljäkolmatta henkeä, ja olimme siis toinen toisemme tiellä. Onnellisimmalla oli vain yksi lapsi kummallakin polvella.

Kumminkin tuli hiljaisuus tähän vähäiseen piiriin, kun keitto tuotiin näkyviin, ja äänettömyys, joka on synnynnäinen hyve islantilaisissa poikanulikoissakin, pääsi vallalle. Isäntä jakeli meille Islannin jäkälästä keitettyä keittoa, joka ei ollut kovin vastenmielistä, ja sen jälkeen suunnattoman annoksen kuivaa kalaa, joka uiskenteli parinkymmenen vuoden vanhassa eltaantuneessa voissa, jota islantilaisten herkkusuiden käsitteiden mukaan pidetään parempana kuin tuoretta voita. Sen lisäksi oli "skyr" nimistä ruokalajia, jonkinlaista juustomaitoa, johon oli sekoitettu kuivattua leipää ja katajanmarjamehua, sekä viimeiseksi juomaa, joka oli tehty sekoittamalla maitoa, maidon heraa ja vettä, ja jota siinä maassa nimitettiin "blanda'ksi". Oliko tämmöinen kummallinen ruoka hyvää vai ei, sitä en taida sanoa. Minulla oli nälkä, ja jälkiruoaksi nielaisin koko kupillisen sakeata tattarivelliä.

Aterian loputtua lapset hajaantuivat; vanhemmat heistä asettuivat tulisijan ympärille, jossa oli palamassa turvetta, kanervia, lehmän lantaa ja kuivattuja kalan luita. Tästä saatuansa kipenen lämmintä menivät eri seurueet itsekukin huoneisiinsa. Emäntä tarjoutui maan tavan mukaan vetämään jaloistamme sukkiamme ja housujamme; mutta kun kohteliaimmalla tavalla olimme sen kieltäneet, luopui hän yrityksestä ja niin sain viimeinkin käydä pehkuvuoteeseeni.

Kello viisi seuraavana aamuna sanoimme jäähyväiset tälle islantilaiselle talonpojalle; töin tuskin sai setäni hänet vastaanottamaan sopivan maksun, ja Hannu antoi lähtömerkin.

Sata askelta Gardarista alkoi seutu muuttua toisenlaiseksi; se oli soista ja vähemmän sopivaa matkallemme. Oikealla puolella jatkui vuorijono yhä ikäänkuin jonakin luonnollisena varustusrivinä, jonka ulkopuolista rinnettä me kuljimme; usein tapasimme puroja, joiden poikki meidän täytyi kahlata tavaroitamme kastelematta.

Maisema tuli yhä jylhemmäksi; joskus näkyi ihmishaamu pakenevan kauas pois, ja kun tien mutka sattumalta saattoi meidät tällaisen oudon aaveen läheisyyteen, niin tunsin heti ilkeätä inhoa nähdessäni hänen turvonneen hiuksettoman päänsä ja hänen ruumiinsa kiiltävän nahkan ja inhoittavat haavat, joita kehnot vaaterepaleet eivät voineet peittää.

Tuo onneton olento ei tullut ojentamaan rumaa kättänsä; päinvastoin hän pakeni, mutta ei kuitenkaan niin pian, ettei Hannu olisi ehtinyt tervehtiä häntä tavallisella "saellvertu"-sanallansa.

— Spitaalinen, sanoi hän.

— Spitaalinen! kertasi setäni.

Tämä ainoa sana inhoitti. Ilkeä spitaalitauti on jotenkin yleinen Islannissa; se ei ole tarttuvainen, mutta on perinnöllinen, jonka vuoksi nuo onnettomat eivät saa mennä naimisiinkaan.

Nämä ilmiöt eivät erikoisemmin elähdyttäneet seutua, joka muutenkin kävi yhä kolkommaksi. Viimeiset heinänkorret olivat jalkojemme alta kadonneet; ei näkynyt ainoatakaan puuta, paitsi joitakuita pensaantapaisia vaivaiskoivuja; ei muita eläimiä kuin jokin hevonen, jonka omistaja ei jaksanut elättää sitä, ja joka itseksensä jätettynä harhaili autioilla kedoilla. Joskus liiteli haukka harmaissa pilvissä ja pakeni nopeasti etelään päin; tätä tylyä luontoa katsellessani tulin alakuloiseksi ja ajattelin syntymämaatani.

Kohta sen jälkeen piti meidän kulkea useampien vähäisten vuorten yli ja viimein todellisen meren lahden poikki; vesi oli silloin tyyni, joten matka edistyi nopeasti, ja niin saavuimme pian Alftanaes-nimiseen kylään, penikulman päässä eteenpäin.

Kahlattuamme kahden virran, Alfan ja Hetan, poikki, joissa oli paljon lohia ja haukia, täytyi meidän jäädä yöksi autioon mökkiin, joka oli kaikkien skandinavialaisten mytologiassa mainittujen tonttujen asunto. Varmaankin oli pakkasen haltia asettunut asumaan sinne ja piti ilveitänsä koko yön.

Seuraava päivä ei ollut merkillinen minkään erityisen tapauksen vuoksi. Aina vain samaa suoperäistä maata, sama yksitoikkoisuus, sama surullinen näköala. Illalla olimme kulkeneet matkastamme puolet ja lepäsimme Krösolbtin "annexian" luona.

Kesäkuun 19 päivänä kuljimme penikulman verran laava-aineen muodostamaa maanpintaa, jota maan kielellä nimitetään "hraun'iksi"; halkeamat sen pinnalla olivat joskus ikäänkuin viivoittimella vedetyt, toisen kerran taas kuin sekaisin sotketut köydet; mahdoton laavatulva oli valunut pitkin läheisien vuorien rinteitä; ne olivat sammuneita tulivuoria, mutta nämä jäännökset kyllä todistivat niiden entistä rajua väkivaltaisuutta. Siellä täällä näkyi usvapilvi nousevan kuumasta lähteestä.

Meillä ei ollut aikaa tutkia näitä ilmiöitä, sillä meidän piti kiiruhtaa eteenpäin. Kohta oli taaskin maa hevostemme jalkojen alla suoperäistä, ja joskus tapasimme järven. Matkamme kulki nyt itään, sillä olimme tosiaan nyt kulkeneet suuren Faxa-vuonon ympäri, ja Sneffelsin valkoinen kaksoishuippu kohosi noin viiden penikulman päässä pilviä kohti.

Hevoset kävelivät nopeasti, eikä maan epätasaisuus niitä estänyt. Minua alkoi jo hyvin väsyttää, mutta setäni pysyi yhtä rivakkana ja suorana kuin ensimmäisenäkin päivänä, enkä minä voinut olla ihmettelemättä sekä häntä että opastamme, joka piti tätä matkaa vain vähäisenä huvikävelynä.

Lauantaina kesäk. 20 p:nä kello 6 i.p. saavuimme Budir-nimiseen kauppalaan meren rannalla; opas tahtoi sovittua palkkaansa, ja setä maksoi sen hänelle. Hannun oma perhe, se on hänen setänsä ja orpanansa, osoitti meille vieraanvaraisuuttansa; meidät vastaanotettiin hyvin, ja käyttämättä väärin näiden rehellisten ihmisten hyväntahtoisuutta olisin mielelläni virvoittanut itseäni heidän luonansa matkan vaivoista. Mutta setäni, joka ei tarvinnut lepoa, ei ymmärtänyt asiaa samalla tavalla, ja seuraavana aamuna piti meidän siis taas nousta kelpo hevostemme selkään.

Maassa oli merkkejä vuoren läheisyydestä, ja siellä täällä pisti harmaa kivi ylös maanpinnasta kuin vanhan tammen juuri. Kiersimme suuren, loivarinteisen tulivuoren juuritse. Professori ei siirtänyt siitä katsettansa; hän viittaili ja näytti kohtelevan sitä kuin uhalla, sanoen: Kas tuossa on se jättiläinen, jonka minä aion voittaa! Kuljettuansa neljä tuntia seisattuivat hevoset viimein itsestänsä Stapin pappilassa.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings