XXXXIII

Niin! Kompassi oli hulluna. Neula hyppeli jyrkästi pohjoisesta etelään, kääntyili kaikkiin ilmansuuntiin ja heilui edestakaisin, ikäänkuin sitä olisi pyörryttänyt.

Tiesin varsin hyvin, että maan malmipitoinen ulkokuori ei ole koskaan levossa; ne muutokset, jotka tapahtuvat sisimpien aineiden sulamisen vaikutuksesta, samoinkuin tärähdykset, joita suuret virrat ja magnetismi synnyttävät, muuttavat alituisesti sen tilaa, silloinkin kun sen pinnalla asuvat olennot eivät huomaa sen liikkumista. Minun ei siis olisi pitänyt hämmästyä tästä ilmiöstä tahi ei ainakaan päästää sellaista hirveätä ajatusta syntymään aivoissani.

Mutta minä en voinut enää erehtyä muutamista muista seikoista. Pauke ja jyske kävivät hirvittäviksi; en voinut verrata niitä muuhun kuin tykkipatterin räminään ja jyrinään kivikadulla. Se oli yhtämittaista ukkosen jyrinää.

Sähköilmiöiden riivaama hurja kompassi tuki osaltaan käsitystäni. Maan malminen kuori oli puhkeamaisillaan, kalliot näyttivät uhkaavan syöksyä jälleen yhteen, rako oli menossa umpeen ja tyhjä paikka täyttymäisillään. Silloin me pienet raukat olisimme litistyneet hienoksi moisessa peloittavassa syleilyssä.

— Setä! setä! huusin minä, me olemme hukassa.

— Mikä hätä sinulla taas on? vastasi hän hämmästyttävän levollisesti. Mitä nyt?

— Mikäkö nyt on hätänä! Katsokaa kuinka seinät horjuvat, kuinka kallio liikkuu! Ja tämä polttava helle, tämä kiehuva vesi, nämä höyryt, tämä hurja kompassi, kaikki ovat maanjäristyksen enteitä.

Setäni pudisti hiljaa päätänsä.

— Maanjäristyksenkö? virkkoi hän.

— Niin!

— Poikani, luulenpa, että erehdyt!

— Mitä! ettekö tunne näitä enteitä? — — —

— Maanjäristyksen enteitäkö? En! Minä odotan jotakin parempaa!

— Mitä tarkoitatte?

— Tulivuoren purkausta, Akseli!

— Tulivuoren purkausta! sanoin minä. Me olemme siis tulivuoren aukossa!

— Niin minäkin luulen, vastasi professori hymyillen, ja se onkin parasta, mitä meille voi tapahtua!

Parasta mitä voi tapahtua! Olikohan setäni hullu? Mitä tämä merkitsi? Miksi hän oli näin tyynellä mielellä ja hymyili?

— Mitä! huusin minä, me olemme joutuneet tulivuoren purkaukseen! Sallimus on tuonut meidät tulisen laava-aineen, sulavien kallioiden, kiehuvan veden ja kaikkien ulossyöksevien aineiden kulkuväylään! Nämä aineet sysäävät meitä eteenpäin, ajavat meidät ulos maan sisuksista, tulivuori viskaa meidät ilmaan kivien mukana, tuhka- ja kuonasateessa, oksentaa meidät ilmoille tuliliekkien keskellä, ja tämä on sitten parasta, mitä meille saattaa tapahtua!

— Niin! vastasi professori, katsellen minuun silmälasiensa ylitse, sillä se on ainoa keino, jolla voimme päästä takaisin maan pinnalle!

Minun täytyy jättää mainitsematta ne tuhannet eri ajatukset, jotka risteilivät aivoissani. Setäni oli oikeassa, aivan oikeassa; eikä hän ollut milloinkaan näyttänyt mielestäni rohkeammalta tai turvallisemmalta kuin tällä kertaa, kun hän tyynesti odotti ja edeltäpäin laski tulivuoren purkautumisen mahdollisuutta.

Me nousimme yhä; yö kului samalla tavalla. Pauhina ympärillämme kasvoi monta vertaa kovemmaksi; olin tukehtumaisillani, luulin jo viimeisen hetkeni olevan käsissä, ja yhtäkaikki mielikuvitukseni toimi niin, että rupesin taas ajattelemaan. Mutta seurasin tahdottomana ajatusteni juoksua yrittämättäkään hillitä niitä!

Oli selvää, että tulivuoren purkaus sysäsi meitä eteenpäin; lauttamme alla oli kiehuvaa vettä ja veden alla kokonainen laavatulva, kivisekoitus, joka tulivuoren huipulla hajoaisi joka suuntaan. Me olimme siis tulivuoren kidassa. Siitä ei ollut epäilystä.

Mutta sammuneen Sneffels-vuoren sijaan olimme nyt jossakin todellisesti tulta syöksevässä vuoressa. Minä siis ihmettelin itsekseni, mikähän vuori se mahtoi olla, ja mihin maapallon paikkaan se oksentaisi meidät kidastaan.

Tietysti jonnekin pohjoisiin seutuihin, se oli selvää. Kompassimme oli aina vain osoittanut oikealle päin, ennenkuin se tuli hulluksi. Cap Saknussemmista alkaen olimme ajautuneet satoja penikulmia suoraan pohjoiseen päin. Olimmekohan kenties joutuneet takaisin Islantiin? Syöksyisimmeköhän ilmoille Heklan suusta tahi jostakin niistä seitsemästä muusta tulivuoresta, jotka ovat tällä saarella? Viidensadan penikulman päässä länteen päin en muistanut tällä leveysasteella olevan mitään muita tulivuoria paitsi eräitä vähän tunnettuja Amerikan luoteisrannalla. Idässäpäin oli yksi ainoa, kahdeksannellakymmenennellä leveysasteella, nimittäin Esk, Jean Mayen saarella, Huippuvuorten läheisyydessä! Tulivuorenaukoista ei siis ollut puutetta, ja ne olivat kylliksi avaroita oksentaaksensa vaikka kokonaisia armeijoja! Mutta sitä yritin aprikoida, mistä aukosta meidän oli määrä pujahtaa ulos.

Aamulla nousimme ylöspäin yhä kiivaammin. Sen sijaan että kuumuus olisi vähentynyt lähempänä maan pintaa, se yhä eneni, mutta siihen oli syynä tulivuoren vaikutus ja se seikka, että kuumuus oli tälle paikalle ominaista. Meitä eteenpäin kuljettavasta voimasta ei minulla ollut mitään epäilyä. Ääretön, monen sadan ilmakehän paine, joka oli syntynyt maan sisukseen keräytyneistä höyryistä, ajoi meitä vastustamattomasti eteenpäin. Mutta mihin lukemattomiin vaaroihin se meidät veikään!

Kohta levisi tähän pystyyn käytävään kellertävää valoa; oikealla ja vasemmalla huomasin syviä käytäviä, jotka olivat ikäänkuin äärettömiä aukkoja, joista syöksyi esiin paksua höyryä; rätisevät tulenliekit näyttivät nuoleksivan seiniä.

— Katsokaa, setä! katsokaa! huusin minä.

— Niin, ne ovat rikkiliekkejä. Ei ole mikään sen luonnollisempaa tulivuoren purkautumisessa.

— Mutta entäs jos ne sulkevat meidät keskeensä.

— Eivät ne tee sitä.

— Entäs jos ne tukehduttavat meidät?

— Eivät ne meitä tukehdutakaan! Käytävä levenee laajemmaksi, ja jos niin tarvitaan, niin voimme lähteä pois lautalta ja etsiä suojaa jostakin vuoren loukosta.

— Entä vesi, kohoava vesi?

— Ei täällä enää olekaan vettä, Akseli, vaan jonkinlaista laavapuuroa, joka viepi meidät mukanansa tulivuoren suulle.

Vesi oli todellakin kadonnut aitamme. Sen tilalle oli ilmestynyt jotenkin tiheitä, mutta kuitenkin kiehuvia aineita. Ilma kävi sietämättömän kuumaksi, ja jos meillä olisi ollut lämpömittari, niin se olisi varmaankin osoittanut seitsemääkymmentä astetta! Hiki valui meistä virtanaan; ja jollemme olisi nousseet niin vinhaa vauhtia ylöspäin, niin olisimme varmaan tukehtuneet.

Professori ei kuitenkaan vaatinut meitä noudattamaan esitystään ja poistumaan lautalta, ja oikeassa hän olikin. Nämä muutamat kokoonkyhätyt pölkyt muodostivat sentään vakavan pinnan, turvallisen jalansijan, jota emme mistään muualta olisi löytäneet.

Kello kahdeksan aamulla tapahtui jotakin, jota ennen ei ollut sattunut. Kohoava liike lakkasi yhtäkkiä; lautta oli aivan liikkumattomana.

— Mikä nyt on? kysyin minä, kun horjahdin tästä seisahtumisesta, ikäänkuin jostakin sysäyksestä.

— Pysähdys, vastasi setäni.

— Pysähtyykö tulivuoren purkaus?

Edessämme näkyivät kauniin meren välkkyvät laineet.

— Enpä luule.

Minä nousin ja katselin ympärilleni. Kenties esiinpistävä kallionkieleke oli seisahduttanut lautan, joka nyt silmänräpäyksen ajan vastusti ulossyökseviä aineita. Siinä tapauksessa pitäisi koettaa saada lautta irti niin pian kuin suinkin mahdollista.

Mutta niin ei ollut; kaikki ulossyöksevät aineet, tuhka, kuona ja kivisirpaleet, olivat seisahtuneet ja lakanneet kohoamasta.

— Taukoaakohan tulivuoren purkaus? huusin minä.

— Oh! virkkoi professori, pelkäätkö sitä, poikaseni? Ole huoleti; ei tätä lepoa kauan kestä: sitä on jo kestänyt viisi minuuttia, ja pian jatkamme nousuamme vuoren aukon suulle.

Näin puhellessansa professori alinomaa katseli kelloansa, ja nytkin kävi hänen ennustuksensa toteen. Kohta rupesi lautta taas kiivaasti liikkumaan, kulkien noin pari minuuttia, jolloin se seisahtui uudestaan.

— Hyvä! sanoi setäni, katsoen kelloonsa, kymmenen minuutin kuluttua se taas lähtee liikkeelle.

— Kymmenenkö minuutin kuluttua?

— Niin; tällä tulivuorella on ajoittaiset purkaukset. Se sallii meidän vetää henkeämme samalla kun se itsekin hengittää.

Se oli totta. Määrättyyn aikaan syöksyimme taas ylöspäin erinomaisen nopeasti. Meidän täytyi tarttua lujasti kiinni lautan pölkkyihin pysyäksemme sillä. Sitten se taas pysähtyi.

Olen myöhemmin monesti aprikoinut tätä kummallista ilmiötä keksimättä siihen tyydyttävää selitystä. Minusta on kuitenkin selvää, ettemme olleet tulivuoren päätorvessa, vaan jossakin sivu-uomassa, jossa tuntui jonkinlainen vastavaikutus.

En voi sanoa, kuinka nopeasti tämä temppu uudistui. Sen ainoastaan voin vakuuttaa, että me jokaisella uudella sysäyksellä syöksyimme eteenpäin yhä kiivaammin ja lensimme ylöspäin tykin luodin vauhdilla. Joka kerta kuin pysähdyimme, olimme tukehtumaisillamme; kun kuljimme eteenpäin, niin tulinen ilma melkein esti meitä hengittämästä. Ajattelin jo, mikä erinomainen nautinto olisi, jos äkkiä tulisimme pohjoisiin seutuihin, joissa olisi kolmenkymmenen asteen pakkanen. Mielikuvituksissani olin jo kulkevinani napaseutujen lumikedoilla, ja halusin päästä niin pian kuin mahdollista kierittelemään lumihangessa! Pääni joutui vähitellen pyörryksiin alituisista sysäyksistä. Jollei Hannua olisi ollut, niin olisin jo monta kertaa loukannut pääni kallioseinään.

En niin ollen muista aivan selvään, mitä tapahtui seuraavain tuntien aikana; ainoastaan himmeästi tajusin yhtämittaisen pauhinan, vuoren vapisemisen ja että lauttamme kieppui ympäri kuin kehässä. Se kiikkui laavavirralla, tuhkasateessa, rätisevien liekkien keskellä. Myrskytuuli, jonka olisi luullut saaneen alkunsa jostakin suunnattoman suuresta palkeesta, ylläpiti maanalaista tulta. Vielä kerran näin Hannun kasvot punertavassa valossa ja tunsin tällä kertaa samaa kauhua, jonka syntinen raukkakin tuntee seisoessaan tykin suuhun sidottuna ja odottaessaan laukausta, joka paukahtaessaan siroittaa hänen jäsenensä ilmaan.