XXXIV

Keskiviikkona elokuun 21 p:nä. — Kaikeksi onneksemme on kova tuuli kiidättänyt meidät pois tappelupaikalta. Hannu on yhä vielä peränpitäjänä. Setäni, joka tappelun aikana heräsi ajatuksistaan, vaipuu uudestaan syviin mietteisiin ja tarkastelee merta.

Matka käy taas yhtä yksitoikkoiseksi kuin ennenkin, enkä tahtoisi, että sitä vilkastuttaisivat ainakaan niin vaaralliset tapaukset kuin eiliset.

Torstaina elokuun 22 p:nä. — Jotenkin epätasainen tuuli pohjois-koillisesta. Ilma lämmin. Kuljemme puolen neljättä penikulman nopeudella tunnissa.

Keskipäivällä kuuluu hyvin kaukaa keskeytymätöntä jyminää; kirjoitan tämän seikan muistikirjaan.

Se on jokin kaukainen kallio, sanoo professori, tahi jokin saari, jonka rantaan meren aallot murtuvat.

Hannu kiipeää maston nenään, mutta ei huomaa mitään luotoa; meri on tasainen niin pitkältä kuin silmä kantaa.

Kolme tuntia kuluu. Pauhina näyttää kuuluvan jostakin kaukaisesta vesiputouksesta, ja lausun tämän otaksuman sedälleni, joka vain pudistaa päätänsä; olen kuitenkin varma siitä, etten erehdy. Lähestymmekö siis jotakin suurta koskea, joka syöksee meidät pohjattomuuteen? Kenties tällainen tapa päästä alaspäin miellyttäisi professoria, sillä sehän kävisi jotenkin pystysuoraan suuntaan, mutta minä puolestani — — — Kaikissa tapauksissa täytyy muutaman penikulman päässä olla jokin pauhaava ilmiö, sillä pauhu kuuluu nyt sangen voimakkaasti. Tuleeko se taivaasta vai merestä?

Katselen ilmassa kulkevia höyryjä, ja koetan arvioida niiden tiiviyttä. Taivas on kirkas. Pilvet, jotka häilyvät korkealla holvissa, näyttävät liikkumattomilta ja katoavat valon voimakkaaseen säteilyyn. Täytyy siis etsiä pauhinan syytä muualta.

Tarkastan silloin kirkasta ja sumutonta taivaanrantaa, jossa ei näy mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Mutta jos tämä pauhina tulee jostakin vesiputouksesta, jostakin koskesta, jos tämä meri virtaa johonkin alempana olevaan vesistöön, niin täytyy virran nopeuden kiihtyä ja siitä huomaisimme meitä uhkaavan vaaran. Tutkin asiaa, mutta en totea mitään virtaa; tyhjä pullo, joka heitetään veteen, jääpi vedenpinnalla samalle paikalle.

Kello neljän aikaan Hannu nousee mastoon ja kiipeää sen huippuun, josta hän voi katsella niin kauas kuin silmä kantaa; silloin hänen katseensa kiintyi määrättyyn kohtaan. Hänen kasvoissaan ei näy mitään hämmästystä, mutta hän on huomannut jotakin.

— Hän on nähnyt jotakin, sanoo setäni.

— Niinpä luulen.

Hannu laskeutuu taas alas, viittaa kädellään etelää ja sanoo:

— Tuolla!

— Tuolla? toistaa setäni kysyvästi; sitten hän katsoo kiikarillaan mainittuun suuntaan minuutin verran, joka aika mielestäni tuntuu pitkältä kuin nälkävuosi.

— Niin, niin! huutaa hän vihdoin.

— Mitä näette?

— Näen ikäänkuin mahdottoman lyhteen, joka kohoaa aalloista.

— Joku uusi merieläin?

— Kenties.

— Suunnatkaamme sitten matkamme länteen päin, sillä tiedämmehän, mikä meidät perii, jos kohtaamme näitä vedenpaisumuksen hirviöitä, sanon minä.

— Antaa mennä vain tätä suuntaa, vastaa setäni. Jos me sellaisen matkan päähän, kuin mikä on meidän ja tämän eläimen välillä, — ja se matka täytyy arvioida kahdeksitoista penikulmaksi — voimme nähdä vesipatsaan, joka syöksyy ulos sen purskureiästä, niin silloin sen täytyy välttämättömästi olla ylenluonnollisen suuri. Pako olisi viisainta, mitä voisimme tehdä; mutta emmepä olekaan tulleet tänne ollaksemme ymmärtäväisiä.

Jatkamme siis matkaamme eteenpäin. Kuta lähemmäksi tulemme, sitä suuremmaksi käy vesipatsas. Mikähän kummitus voikaan särpiä sisäänsä sellaisen vesimäärän ja sitten ruiskuttaa sen ulos katkeamattomana suihkuna.

Kello kahdeksan illalla olimme siitä vain parin penikulman päässä. Sen musta, mahdottoman suuri vuorimainen ruumis lepää meressä kuin saari. Onko tämä mielikuvitusta? Onko tämä kauhun aiheuttama harhanäky?

Sen pituus näyttää minusta olevan enemmän kuin tuhat syltä! Mikäs valas tämä onkaan, josta ei Cuvier eikä Blumenbach ole aavistaneetkaan mitään?

Se makaa liikkumattomana, ikäänkuin nukuksissa, ja meri ei näy jaksavan kohottaa sen ruumista, vaikka laineet pauhaavat sen kylkiä vastaan. Vesipatsas, joka kohoaa viidensadan jalan korkeudelle, putoaa takaisin pauhaavana ryöppynä. Aivan kuin hullut kiidämme tätä hirveän suurta möhkälettä kohti, jolle sata valasta päivää kohti ei olisi riittänyt ruoaksi.

Kauhistus valtaa minut; en tahdo kulkea eteenpäin! Jos kävisi päinsä, niin katkaisisin purjeen nostoköyden! Tahdon tehdä kapinan professoria vastaan; hän ei edes vastaa minulle.

Äkkiä Hannu nousee ja osoittaa sormellaan tuota uhkaavaa esinettä edessämme.

— Saari, sanoo hän.

— Saari! huudahtaa setäni.

— Saariko? sanon minäkin vuorostani, kohottaen olkapäitäni.

— Silminnähtävästi, vastaa professori, purskahtaen kaikuvaan nauruun.

— Entäs tämä vesipatsas?

— "Geysir", sanoo Hannu.

— Epäilemättä se on geysir, sanoo setäni; samanlainen geysir kuin Islannissakin.[57]

Alussa en tahtonut myöntää niin suuresti erehtyneeni, että olin luullut saarta merieläimeksi. Mutta todistus on silmieni edessä, ja minun täytyy viimein tunnustaa erehtyneeni. Tämä oli vain luonnonilmiö.

Kuta lähemmäksi tulemme, sitä suuremmalta näyttää suihkuava vesipatsas. Saari on erehdyttävästi suuren valaan näköinen, jonka pää kohoaa kymmenen sylen korkeudelle vedestä. Geysir, joka islanninkielessä merkitsee "raivoa", kohoaa majesteetillisena sen toisessa päässä. Aika ajoittain kuuluu jymiseviä ääniä ja tuo ääretön vesipatsas, joka syöksee esiin yhä kiivaammin, heiluttaa utuista töyhtöänsä kohoten alimmaisiin pilvikerroksiin asti. Se on ainoa paikallansa; ympärillä ei ole mitään savutupruja, ei mitään kuumia lähteitä, koko vulkaaninen voima on siihen keskittynyt. Sähkövalon säteet sattuvat vesipatsaan loistavaan lyhteeseen, jossa jokainen pisara loistaa sateenkaaren kaikissa väreissä. — Laskekaamme maihin; sanoo professori. Mutta meidän täytyi lähestyä varovaisesti vesipatsasta, joka silmänräpäyksessä olisi kaatanut lauttamme. Hannu ohjaa taitavasti lauttaa vieden meidät saaren toiseen päähän.

Hyppään kalliolle; setäni seuraa heti jäljessäni, mutta linnustaja pysyy alallansa, niinkuin vakava mies ainakin, joka halveksii uteliasta ihmettelemistä.

Seisomme piisoran sekaisella graniittipohjalla; maa on polttavan kuuma kuin tulikuumaa höyryä täynnä olevan kattilan seinä. Kohta huomaamme vesisäiliön, josta geysir nousee. Pistin lämpömittarin kiehuvaan veteen ja huomasin sen osoittavan satakuusikymmentäkolme astetta.

Vesi tulee siis jostakin hehkuvan kuumasta paikasta, joka seikka näyttää vastustavan professori Lidenbrockin teorioja; en voi olla siitä hänelle huomauttamatta.

— No, kysyy hän, mitä tämä todistaa minun väitöstäni vastaan?

— Ei mitään, vastasin lyhyesti, kun näin kohtaavani järkähtämätöntä itsepäisyyttä.

Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että tähän asti olemme suoriutuneet erittäin hyvin ja että matka on tuntemattomasta syystä tapahtunut selittämättömän tasaisen lämpömäärän vallitessa, mutta minusta näyttää aivan selvältä, että jonakuna päivänä saapuisimme vielä sellaisiin seutuihin, joissa maan keskuksen lämpö kohoaa niin, että sitä on mahdoton lämpömittarilla mitata.

— Saammehan nähdä, sanoo professori ja antaa merkin nousta uudestaan lautalle, annettuansa tälle tuliperäiselle saarelle veljenpoikansa nimen.

Jään vielä muutamaksi minuutiksi katselernaan geysiriä; huomaan, että sen vesi suihkuaa epätasaisesti, joskus hieman heikommin, mutta sitten taas toista vertaa kiivaammin; tähän luulen olevan syynä sen erilaisen paineen, joka on saaren sisukseen kokoontuneilla höyryillä.

Viimein lähdemme sieltä pois, kiertäen saaren etelärannalla olevat jyrkät kalliot. Hannu oli tällä lyhyellä pysähdysajalla korjannut lautan jälleen kuntoon.

Mutta ennenkuin lähdemme, lasken havaintojeni mukaan kuljetun matkan pituuden ja kirjoitan sen muistikirjaani. Olemme etääntyneet kaksisataaseitsemänkymmentä penikulmaa Port-Graübenistä, ja olemme kuudensadankahdenkymmenen penikulman päässä Islannista, Englannin alapuolella.