XXXVII

Olisi mahdotonta selittää niitä tunteita, jotka vaihtelivat professori Lidenbrockin sielussa, hänen hämmästystänsä, epäilyänsä ja viimein hänen suuttumustansa. En ole koskaan nähnyt ketään ihmistä niin ällistyneenä ja niin kiukkuisena. Vesimatkan vaivat, kaikki kärsimämme vaarat — kaikki nämä oli aloitettava uudestaan. Olimme kulkeneet takaperin, emmekä eteenpäin! Mutta setäni palasi pian järkiinsä.

— Hm! Sallimus tekee minulle näitä kolttosia! virkkoi hän. Luonnonvoimat liittoutuvat minua vastaan. Ilma, tuuli ja vesi yhdistävät voimansa estääksensä matkaani! No niin! Saakootpa siis tuntea, mitä tahtoni saapi aikaan! Minä en aio antaa perään enkä väistyä tuumaakaan, ja saammehan nähdä, kumpi pääsee voitolle, ihminen vai luonto!

Seisoen suorana kalliolla, vihastuneena ja uhkaavana, näytti Otto Lidenbrock, niinkuin raivoisa Aias, julkeasti uhmaavan jumalia. Mutta minä katsoin soveliaaksi ruveta välittäjäksi ja hillitä hänen mieletöntä kiukkuansa.

— Kuulkaa minua, sanoin hänelle vakavalla äänellä, kaikella kunnianhimolla on tässä maailmassa rajansa, eikä ihminen voi taistella mahdotonta vastaan. Me olemme huonosti varustautuneet merimatkalle. Viittäsataa penikulmaa ei raivoavassa vastatuulessa kuljeta huonosti kokoonkyhättyjen pölkkyjen varassa aluksella, jossa on peite purjeena ja keppi mastona. Me emme voi ohjata matkaamme, olemme tuulien leikkikaluna, ja olisimme mielettömiä, jos vielä koettaisimme lähteä tälle mahdottomalle matkalle meren yli!

Keskeyttämättä olisin voinut jatkaa kymmenen minuuttia puhettani, ladellen esiin kaikki nämä kumoamattomat syyt, sillä professori oli tällä kertaa niin hajamielinen, ettei hän kuullut sanaakaan kaikista todistuksistani.

— Lautalle! virkkoi hän viimein.

Tässä koko hänen vastauksensa. Teinpä mitä hyvänsä, rukoilin tahi uhkasin, niin hänen tahtonsa pysyi kovana kuin kallio.

Hannu lopetti lautan korjauksen; olisipa luullut, että tämä kummallinen mies aavisti setäni aikomukset. Muutamalla puunkappaleella oli hän korjannut sen täyteen kuntoon; uusi purje oli jo pystyssä ja tuuli heilutteli sen liehuvia poimuja.

Professori lausui muutamia sanoja Hannulle, joka heti sen jälkeen alkoi kantaa tavaroitamme lautalle ja valmistaa lähtöä. Ilma oli kirkas ja tuuli puhalsi tasaisesti kaakosta.

Mitä taisin tehdä? Yksinänikö ruveta kahta miestä vastustamaan? Mahdotonta! Jos edes Hannu rupeaisi minun puolelleni, mutta ei! Islantilaisella ei tuntunut olevan lainkaan omaa tahtoa, vaan hän näytti tehneen kuuliaisuuden valan sedälleni. Ei voinut mitään tälle palvelijalle, joka oli herrallensa alamainen. Meidän täytyi lähteä eteenpäin.

Olin jo asettumaisillani lautalle tavalliselle paikalleni, kun setäni viittasi minua pysähtymään.

— Emme lähde ennenkuin huomenna, sanoi hän.

Minä selitin hänelle, että tottelisin hänen käskyjään.

— Ei saa laiminlyödä mitään, sanoi hän, ja koska sallimus on tuonut minut tälle rannikolle, en tahdo lähteä täältä tutkimatta sitä.

Tämän muistutuksen käsittää parhaiten, kun ajattelee, että me tosin olimme tulleet pohjoiselle rannikolle, mutta emme kuitenkaan samalle paikalle, mistä olimme lähteneet vesille. Port-Graüben oli todennäköisesti kauempana lännessä päin. Kaikkein selvintä oli siis tutkia huolellisesti ympärillä olevat seudut.

— Lähtekäämme löytöretkelle! sanoin minä.

Lähdimme matkaan jättäen Hannun tekemään työtään. Meren rannan ja kallioseinän välinen maakaistale oli jotenkin leveä, niin että astuimme puolen tuntia kohtaamatta mitään estettä. Jalkojemme alla musertui ääretön joukko kaikenmuotoisia ja -kokoisia näkinkengänkuoria, joissa ensimmäisten aikakausien eläimet olivat eläneet. Löysinpä mahdottoman suuria kilpikonnankuoriakin, jotka usein olivat enemmän kuin 15 jalkaa läpimitaten ja jotka olivat olleet kilpenä jättiläissuurilla glyptodontti-eläimillä plioseeni-aikakaudella;[58] niistä ovat nykyajan vyötiäiset ainoastaan heikkoja "mukaelmia". Muun muassa huomasin maan pinnalla suuren joukon kivilohkareita, jonkinlaisia mukulakiviä, joita aallot olivat pyöristäneet ja järjestäneet riviin. Tästä tein sen johtopäätöksen, että meri oli muinoin huuhdellut tätä paikkaa. Ainakin näkyi ympäristön kallioissa, joihin meren aallot eivät ulottuneet, selviä merkkejä veden vaikutuksesta.

Täten voidaan jotenkuten selittää, miten tällainen valtameri on syntynyt neljänkymmenen penikulman syvyydelle maanpinnan alle. Mutta minun mielestäni pitäisi veden tästä merestä vähitellen valua maan sisuksiin; nähtävästi se oli alkuisin maan pinnalla olevista valtameristä, joista vesi oli vuotanut tänne. Kumminkin täytyi otaksua, että tuo rako oli nykyään ummessa, sillä muutenhan koko tämä jättiläisluola tahi pikemmin mahdottoman suuri vesisäiliö pian tulvahtaisi täpötäyteen. Kenties myöskin osa tästä vedestä, joka oli taistellut maanalaisen tulen kanssa, oli muuttunut höyryksi. Sillä tavoin saattoi selittää yläpuolellamme leijaavien pilvien muodostumisen, siten oli kehittynyt sähkö, joka aiheutti myrskyjä maan sisässä.

Tämä teoria niistä ilmiöistä, joita olimme nähneet, oli minusta tyydyttävä, sillä luonnon ihmeet voidaan selittää järjellisellä tavalla, vaikka ne olisivat suuriakin.

Me kuljimme siis jonkinlaisella pohjakerroksella, jonka vesi oli muodostanut samoinkuin kaikki muutkin tällaiset maanlaadut, joita niin runsaasti tavataan maan pinnalla. Professori tarkasteli huolellisesti jokaista kallionhalkeamaa; missä vaan näkyi jotakin aukkoa, hän kohta tutki sen syvyyden tärkeän näköisenä.

Olimme astuneet penikulman verran Lidenbrockin meren rantaa myöten, kun maan pinta äkkiä muuttui toisennäköiseksi, ollen aivankuin mullistettu. Monet rotkot ja kukkulat osoittivat, että maa oli väkivaltaisen voiman vaikutuksesta järkkynyt alkuperäisestä asemastaan.

Suurella vaivalla kuljimme näiden luonnon kivilouhoksien yli, joissa oli sekaisin piikiveä, ukonkiveä ja lietteiden jäännöksiä; silloin levisi silmiemme eteen keto, tahi pikemmin suuri tasanko, joka oli melkein luiden peitossa. Sitä olisi voinut sanoa äärettömäksi kalmistoksi, jossa olivat sekaisin parinkymmenen vuosisadan sukupolvien jäännökset. Edempänä oli niitä suuria läjiä; niitä näkyi niin pitkältä kuin silmä kantoi, muodostaen aaltomaisia viivoja taivaan rantaa vastaan, jonka takana etäisimmät haihtuivat sumuun. Siellä oli kenties kolmen neliöpenikulman alalla yhdessä koossa koko elollisen elämän historia.

Vastustamaton uteliaisuus ajoi meitä yhä eteenpäin. Jalkojemme alla musertui muinaisaikuisten eläinten ja noiden kivettyneiden eläimistöjen jäännöksiä, joiden harvinaisista sirpaleista suurien kaupunkien museot kiistelevät ja riitelevät. Tuhannen Cuvier'n elinaika ei olisi riittänyt näiden luurankojen kokoamiseen, jotka olivat tässä komeassa luutarhassa.

Seisahduin hämmästyneenä, ja setäni kohotti pitkät kätensä kohti kiviholvia, joka oli meillä taivaanlakena.

Hänen suunsa oli ammollansa, silmät välkkyivät sankalasien takaa, pää nyökkyi edestakaisin ylös ja alas, oikealle ja vasemmalle, sanalla sanoen: hänen ilmeensä osoittivat ääretöntä kummastusta. Hän oli keskellä verratonta kokoelmaa, jossa oli leptoteriuksia, mericoteriumeja, lophodiumeja, anoplotheriuksia, megateriumeja, mastodontteja, protopitekejä ja pterodaktyluksia. Hän näki kaikki paleontologian hirviöt koottuina yhteen paikkaan hänen tiedonhalunsa tyydyttämiseksi. Ajateltakoon vain, kuinka innostunut kirjatoukka olisi päästessään mainioon Aleksandrian kirjastoon, jonka Omar poltatti, jos nimittäin tämä kirjasto voisi ihmeen kautta nousta tuhkastansa. Sellainen oli professori Lidenbrock tällä kertaa!

Mutta vielä enemmän hän ihastui, kun hän töytäillessään näiden jäännöksien keskellä löysi pääkallon; hän huusi ääni liikutuksesta väristen:

— Akseli hoi! Akseli! Ihmisen pääkallo!

— Ihmisenkö pääkallo! setä? vastasin minä yhtä hämmästyneenä.

— Niin lapseni! Ah! Milne Edvards! Ah! de Quatrefages! Miksi ette ole täällä, jossa minä Otto Lidenbrock olen?