XXII
Arvo Airio translation
Me rupesimme kulkemaan taas alaspäin, mutta tällä kertaa uutta käytävää. Hannu kulki tapansa mukaan edellä. Emme olleet menneet sataa askelta, kun professori, joka lyhdyllänsä valaisi muuria, jo huudahti:
— Tässä on alkuajan eli prekambrisen maailmankauden maakerroksia! Olemme oikealla tiellä. Eteenpäin! eteenpäin!
Kun maapallo maailman alkuaikoina vähitellen jäähtyi, aiheutti sen supistuminen ulkokuoren mullistuksia, räjähdyksiä, kutistumisia ja halkeamia. Se käytävä, jota kuljimme, oli halkeama, jonka kautta ulossyöksevä graniitti kerran oli raivannut itselleen tien. Sen tuhannet mutkat muodostivat sekavan sokkelon ensimmäisen maailmankauden maakerroksissa.
Sitä mukaa kuin tulimme alemmaksi, tuli näkyviin niitä kerroksia, jotka muodostivat maan. Geologinen tiede on huomannut kolme eri kerrosta: liuskakivi, gneissi ja katinkultakivi, — jotka perustuvat sille järkähtämättömälle pohjalle, jota sanotaan graniitiksi.
Mutta eipä ole mineralogeja koskaan sattunut tällaiselle merkilliselle paikalle luontoa tutkimaan. Mitä eloton pora ei ole voinut nostaa maan pinnalle, sitä saatoimme tutkia silmillämme ja koskettaa käsillämme.
Kauniin viheliäisen liuskakivikerroksen läpi kulki vaski- ja manganisuonia, ja sitä paitsi näkyi hiukan platinaa ja kultaa. Kuinka suuria rikkauksia olikaan kätkettyinä maapallon sisustaan, joista ihmisten ahneus ei koskaan pääsisi nauttimaan! Ensimmäisten päivien mullistukset olivat haudanneet nämä aarteet niin syvälle, ettei kuokka eikä rautakiila niitä ikänä voi sieltä temmata.
Liuskakiven alapuolella oli suoraviivaisesti muodostunutta gneissiä, joka oli huomattavaa säännöllisten muotojensa vuoksi; sen jälkeen suuriliuskaista katinkultaa, joka hämmästytti komealla kiillollansa.
Sähkölyhdyn valo, joka heijastui katinkullan loistavasta pinnasta, säihkyi kaikista kulmista; oli kuin olisin kulkenut onton timantin läpi, jossa valon säteet taittuivat tuhansiin häikäiseviin eri väreihin.
Kello kuuden paikoilla alkoi valon loisto huomattavasti vähetä, melkeinpä lakkasi tykkänään; seinillä oli kiteellinen mutta synkempi väri, katinkulta yhtyi kiinteämmin vuolukiveen ja ukonkiveen, muodostaen varsinaista kalliota, joka on kaikkein kovinta kiveä, ja joka musertumatta kannattaa maapallon neljää ylempää kerrosta. Me olimme saapuneet ikäänkuin äärettömään graniittivankilaan.
Kello oli kahdeksan illalla. Vettä ei löytynyt vieläkään, ja minä kärsin hirveästi. Setäni kulki edellä eikä tahtonut seisahtua; hän toivoi kuulevansa jonkin lähteen lorisemista, vaan ei kuullut mitään!
Jalkani lakkasivat kannattamasta minua, mutta minä koetin valittamatta kestää tuskiani, etten pakottaisi setääni seisahtumaan; se olisi ollut hänelle epätoivoinen isku, sillä hänen viimeinen määräpäivänsä oli loppumaisillaan.
Vihdoin voimani uupuivat; minulta pääsi huuto ja kaaduin.
— Auttakaa! Minä kuolen.
Setäni kääntyi takaisin; hän katseli minua käsivarret ristissä ja lausui viimein seuraavat synkeät sanat:
— Kaikki on lopussa!
Silmäni painuivat umpeen.
Kun taas avasin ne, näin molempien toverieni makaavan liikkumattomina vaippoihinsa kääriytyneinä. Nukkuivatko he? Minä puolestani en saattanut nukkua silmänräpäystäkään: kärsin liian suuresti, varsinkin siitä ajatuksesta, ettei ollut enää pelastumisen toivoa. Setäni viimeiset sanat kaikuivat korvissani: kaikki on lopussa! Sellaisessa heikkouden tilassa ei ollut ajattelemistakaan enää kiivetä maan pinnalle.
Meillä oli puolentoista penikulman paksuinen maakuori päällämme, ja minusta tuntui kuin koko tämä paino olisi levännyt hartioillani. Tunsin itseni muserretuksi ja tein äärettömiä ponnistuksia kääntyäkseni graniittivuoteellani.
Muutama tunti kului. Haudan hiljaisuus vallitsi ympärillämme; ei vähintäkään ääntä tunkenut näiden muurien läpi, joista kaikista ohuinkin oli muutaman penikulman paksuinen.
Tässä äärimmäisen raukeuden tilassa luulin kuulevani jotakin jyrinää. Käytävässä oli pimeä, mutta kun tarkemmin katsoin, saatoin nähdä islantilaisen poistuvan lamppu kädessä.
Miksikä Hannu meni pois? Hylkäsikö hän meidät? Setä nukkui. Minä koetin huutaa, mutta ääneni ei tahtonut kuulua kuivettuneilta huuliltani. Nyt oli aivan pimeä ja viimeinen ääni oli vaiennut.
— Hannu hylkää meidät! Hannu! Hannu! Nämä sanat lausuin vain itsekseni, etäämmäksi ne eivät kuuluneet. Mutta ensimmäisen kauhistuksen haihduttua häpesin, että olin epäillyt miestä, jonka käytöksessä ei siihen asti ollut näkynyt mitään epäiltävää. Hannun poismeno ei saattanut olla pakoa, sillä sen sijaan, että hän olisi käynyt käytävää ylöspäin, meni hän alaspäin. Tämä ajatus rauhoitti minua, ja saattoi minut toisiin mietteisiin. Ainoastaan jokin tärkeä seikka saattoi ajaa tämän rauhallisen miehen levoltaan. Oliko hän yön hiljaisuudessa kuullut kohinaa, jota minun korvani eivät olleet erottaneet?