XXXIII

Lauantaina elokuun 17 p:nä. — Meri pysyy yhä vain yhtä yksitoikkoisena. Taivaanranta näkyy kaukana.

Pääni tuntuu vielä raskaalta vilkkaan unelmani johdosta. Setäni ei ole uneksinut, mutta on pahalla päällä; hän tarkastaa kiikarillansa taivaanrantaa ja panee pettyneen näköisenä käsivartensa ristiin.

Huomaan, että professori osoittaa taipumusta muuttua samaksi maltittomaksi mieheksi kuin entisinäkin aikoina, ja kirjoitan tämän seikan päiväkirjaani. Kestämäni vaara ja kärsimykseni olivat hiukan pehmittäneet häntä, mutta kun olin parantunut, niin hänen entinen luontonsa pääsi taas voitolle. Mutta mitä tässä kiukutteleminen auttaisi? Eikö matka suju varsin onnellisesti? Kulkeehan lautta eteenpäin ihmeteltävän nopeasti!

— Olettepa rauhattoman näköinen, setä! sanon minä, kun hän alituisesti nostaa kiikarin silmillensä.

— Rauhaton? En ole!

— Malttamaton sitten?

— Sellaiseksi voipi käydä vähemmästäkin!

— Kuljemmehan niin nopeasti — — —

— Mitä se minua liikuttaa! Nopeus on hyvä, mutta meri on liian suuri!

Silloin muistin, että professori ennen lähtöämme oli arvioinut tämän meren pituuden kolmeksikymmeneksi penikulmaksi; mutta olemme jo kulkeneet kolmesti sen matkan, eikä vielä näy eteläisiä rantoja!

--- Emme pääse alaspäin! sanoo professori taas. Kaikki tämä on hukkaan mennyttä aikaa, enkä minä ole tullut niin pitkän matkan päästä tehdäkseni joutavaa huvimatkaa mokomalla lammikolla!

Hän kutsuu tätä purjehtimistamme huvimatkaksi ja tätä merta lammikoksi!

— Mutta, sanon minä, olemmehan kulkeneet sitä tietä, jonka Saknussemm on osoittanut.

— Siinäpä juuri on kysymys. Olemmeko seuranneet hänen tietänsä! Onko Saknussemm tullut tälle merelle? Onko hän kulkenut sen yli? Eiköhän puro, jonka otimme oppaaksemme, ole vienyt meitä kokonaan väärään?

— Kaikissa tapauksissa ei tarvitse katua, että olemme tulleet tänne. Tämä näky on komea ja —

— Ei ole puhettakaan näkemisestä. Olen asettanut itselleni päämäärän, jonka tahdon saavuttaa! Älä siis puhukaan minulle ihmettelemisestä!

Tämän panen visusti muistiini ja jätän professorin malttamattomuudessaan pureskelemaan huuliansa. Kello kuuden aikaan iltasella Hannu pyytää palkkaansa ja hänelle luetaan kouraan hänen kolme taaleriansa.

Sunnuntaina elokuun 18 p:nä. — Ei mitään uutta. Samanlainen sää kuin ennenkin. Tuuli näyttää vähän kiihtyvän. Kohta herättyäni kiiruhdan katsomaan, onko valon voima pysynyt muuttumattomana, sillä pelkään lakkaamatta, että sähköilmiö haihtuisi ja viimein sammuisi. Mutta pelkoni on aivan turha, ja lautta kuvastuu selvästi laineisiin.

Tämä meri on todellakin loppumaton! Sillä mahtaa olla Välimeren tahi Atlantin leveys. Miksi ei?

Setäni mittaa syvyyttä useita kertoja. Hän sitoo raskaimman rautakankemme köyden päähän, jonka hän antaa luistaa kahdensadan sylen syvyyteen, tapaamatta pohjaa; suunnattomalla vaivalla saamme luotimme ylös hinatuksi.

Kun rautakanki taas oli lautalla, kiinnitti Hannu huomioni siihen seikkaan, että sen pinnassa oli syviä orkosia; olisi voinut sanoa, että tätä kankea oli kovasti litistetty kahden kovan kappaleen välissä.

Katsahdin kysyvästi Hannuun?

— Hampaita! sanoo hän.

En ymmärtänyt mitä hän tarkoitti, vaan käännyin setäni puoleen, joka oli vaipunut syviin mietteisiin. En tahtonut häntä häiritä, vaan käännyin uudestaan islantilaiseen päin, joka useasti avaten ja sulkien suutansa tekee minulle selväksi tarkoituksensa.

— Hampaita! huudahdan minä hämmästyneenä ja katselen tarkemmin rautakankea.

Niin, siinä oli todellakin hampaiden jälkiä, jotka olivat uponneet rautaan! Kauhea voima mahtoi olla niissä leuoissa, joissa oli sellaiset hampaat. Olikohan purija joku hävinneeseen sukuun kuuluva hirviö, joka oli ahnaampi kuin hai ja pelättävämpi kuin valas? Tarkastelin kauhun vallassa puoleksi läpipurtua rautakankea! Jokohan siis edellisenä yönä näkemäni uni käy toteen? Nämä ajatukset ahdistavat minua kaiken päivää, ja töin tuskin rauhoittuu mieleni muutamia tunteja maattuani.

Maanantaina elokuun 19 p:nä. — Koetan muistella, mitä ominaisuuksia oli trias-, jura- ja liitukauden eläimillä; nämä seurasivat nilviäisiä, äyriäisiä ja kaloja, jotka elivät ennen varsinaisten nisäkkäiden aikaa. Silloin oli maailma hirveiden matelijoiden vallassa, jotka olivat valtiaina jura-kauden merissä.[56] Luonto oli antanut niille mitä täydellisimmän ruumiinrakenteen. Mikä suunnaton koko! Mikä erinomainen voima! Nykyiset sisiliskot, joista alligaattorit ja krokodiilit ovat suurimmat ja pelättävimmät, ovat ainoastaan heikkoja varjoja maapallon keskikaudella eläneistä esi-isistänsä.

Kauhistun ajatellessani näitä hirviöitä, joita ei yksikään ihminen ole elävänä nähnyt. Ne olivat maan päällä tuhansia vuosisatoja ennen ihmistä, mutta kivettyneiden luiden mukaan, joita on löydetty siitä saven kaltaisesta kalkkimaasta, jolle englantilaiset ovat antaneet nimen "lias", on niiden ruumis voitu anatoomisesti sommitella uudestaan; ja siten on opittu tuntemaan niiden mahdottoman suuri koko.

Hampurin museossa olen nähnyt erään tällaisen sisiliskon luurangon, joka oli kolmekymmentä jalkaa pitkä. Saisinkohan minä, joka olen maan asukas, katsoa tällaista muinaisuuden hirviötä silmästä silmään? Eihän toki! Mahdotontahan se olisi! Mutta rautakangessa näkyy syviä hampaiden puremia, joista huomaa, että hampaat ovat olleet keilanmuotoiset niinkuin krokodiilillakin.

Kauhistuen katselen merelle, josta pelkään näkeväni joukon näitä matelijoita nousevan.

Luulenpa, että professori ajattelee samaa, sillä katseltuansa rautakankea hän silmäilee merta ympäriinsä.

— Mikä kirottu ajatus! Ruveta nyt tässä meren syvyyttä mittailemaan! ajattelin itsekseni. Hän on häirinnyt jonkin eläimen lepoa; kunhan vain ei joku noista pedoista hätyyttäisi meitä matkalla! — — —

Tarkastelen aseitamme, tullakseni vakuutetuksi siitä, että ne ovat hyvässä kunnossa. Setäni näkee, mitä teen, ja hyväksyy sen. Merkilliset poreet vedenpinnalla ilmoittavat, että jotakin liikkuu sen pohjalla. Vaara on likellä; täytyy olla varuillansa.

Tiistaina elokuun 20 p:nä. — Ilta lähestyy, tahi oikeammin sanoen se aika, jolloin uni painaa silmäluomiamme, sillä täällä merellä ei ole ensinkään yötä, vaan alituinen valo; se väsyttää suuresti silmiämme, aivan kuin jos purjehtisimme Pohjoisjäämerellä ainaisessa auringonpaisteessa. Hannu seisoo pitämässä perää ja hänen vartiollansa minä nukun.

Pari tuntia myöhemmin herään kovaan jysäykseen. Lautta on mahdottomalla voimalla nostettu ylös vedestä ja paiskattu parinkymmenen sylen päähän.

— Mikä nyt? huutaa setäni, olemmeko ajaneet karille?

Hannu osoittaa sormellansa jotakin mustaa, joka vuorotellen kohoaa ja laskehtii parin sadan sylen päässä. Katselen sitä ja huudahdan:

— Se on mahdottoman suuri merisika!

— Niin on, vastaa setäni; ja tuolla on suunnattoman iso merisisilisko!

— Ja tuolla kauhea krokodiili! Kas, miten leveä leuka sillä on, ja minkälaiset hampaat suussa! Kas! Nyt se katoaa!

— Valas! valas! huutaa professori. Näen sen julman suuret evät; katsokaapa, kuinka se ruiskuttaa vettä ja ilmaa ulos sieraimistansa!

Kaksi vesipatsasta nousee nyt korkealle ilmaan. Olemme pelon, hämmästyksen ja kauhun vallassa, sillä pieninkin näistä äärettömän suurista meripedoista voisi yhdellä puraisulla musertaa koko lauttamme. Hannu tahtoo kääntää lautan takaisin, välttääksensä tätä vaarallista seuraa, mutta toisella puolella hän huomaa muita yhtä pelättäviä vihollisia: neljäkymmentä jalkaa leveän kilpikonnan, ja kolmekymmentä jalkaa pitkän käärmeen, joka kääntelee hirveätä päätänsä laineiden yllä.

Mahdotonta paeta. Matelijat lähestyvät, kiitäen lautan ympärillä nopeammin kuin pikajuna. Tartun pyssyyni, mutta minkäpä vaikutuksen mahtanee pyssynluoti tehdä sellaiseen suomusvarustukseen, joka peittää näiden eläimien ruumista.

Olemme kauhun jäykistämät. Ne lähestyvät. Toisella puolen krokodiili, toisella käärme; toiset pedot ovat kadonneet. Minä ampuisin, mutta Hannu viittaa kieltävästi. Molemmat pedot ovat viidenkymmenen sylen päässä lautasta, syöksyvät toisiansa vastaan, ja heidän raivonsa estää heitä huomaamasta meitä.

Tappelu alkaa sadan sylen päässä lautalta ja näemme selvästi molemmat tappelevat eläimet.

Nyt luulen näkeväni, että toisetkin pedot tulevat ottamaan osaa tappeluun: merisika, valas, sisilisko ja kilpikonna; näen ne ja osoitan niitä islantilaiselle, mutta tämä pudistaa päätänsä.

— Kaksi! sanoo hän.

— Mitä! Kaksiko! Hän väittää, että ainoastaan kaksi eläintä — — —

— Hän on oikeassa, sanoo setäni, joka lakkaamatta on kiikarilla katsellut petoja.

— Sepä kummallista!

— Niin, ensimmäisellä näistä hirviöistä on teräväleukainen, suippo pää, ja hampaat kuin krokodiililla, ja tämä seikka on meitä erehdyttänyt. Se on kalalisko, Ichtyosaurus, vaarallisin Jura-merien matelijoista.

— Entäs toinen?

— Toinen on edellisen leppymätön vihollinen, Plesiosaurus, joutsenlisko.

Hannu on oikeassa. Ainoastaan kaksi eläintä liikkuu meressä ja silmieni edessä näen pari alkuperäisten merien matelijaa. Voinpa erottaa Ichtyosauruksen verisen silmän, joka on ihmisen pään kokoinen. Luonto on sille antanut varsin voimalliset näköelimet, jotka voivat vastustaa kovaa vedenpainetta alhaalla syvyyksissä, joissa se asuu. Täydellä syyllä saattaa sitä sanoa sisiliskojen valaaksi, sillä sillä on valaan suuruus ja nopeus. Se on vähintään kymmenen metriä pitkä, ja sen suuruuden voi arvata, kun se kohottaa evänsä laineiden yli; leuat ovat mahdottoman isot ja niissä on, kuten luonnontutkijat väittävät, satakahdeksankymmentäkaksi hammasta.

Plesiosauruksella, joka on pyöreäruumiinen lyhytpyrstöinen käärme, on airontapaiset jalat; vatsan peitteenä on kilpikonnan kuoren tapainen suojus ja kaula, joka on notkea, kuin häntä, kohoaa kolmekymmentä jalkaa vedenpinnan yli.

Nämä pedot hyökkäävät toisiansa vastaan äärettömällä vimmalla, viskaavat ylös kokonaisia vesivuoria, joiden synnyttämät hyökyaallot saapuvat lautalle asti, ja parikymmentä kertaa olemme kaatumaisillamme. Erittäin kimeitä ääniä kuuluu; pedot kietoutuvat toistensa ympärille, enkä voi enää erottaa niitä toisistansa.

Tunti tahi parikin tuntia kuluu, tappelua kestää yhä; pedot kamppailevat kiukkuisesti, milloin lähestyen lauttaa, milloin taas väistyen edemmäksi; seisomme liikkumattomina, valmiina käyttämään pyssyjämme.

Äkkiä katoavat sekä Ichtyosaurus että Plesiosaurus, tehden suuren kurimuksen veteen. Useita minuutteja kuluu. Loppuukohan tappelu meren syvyydessä?

Pian pistää esiin Plesiosauruksen hirveä pää; tuo peto on kuolettavasti haavoittunut. En näe enää sen mahdotonta selkää, ainoastaan pitkä kaula kohoaa ylös, vetäytyy koukkuun, ojentuu ja koukistuu taas, pieksää laineita ikäänkuin kauhean suuri ruoska, ja väänteleikse niinkuin poikki hakattu mato. Vesi pauhaa vaahtona pitkän matkan päässä estäen meitä näkemästä; mutta pian loppuu pedon kuolinkamppailu, sen liikkeet vähenevät, väänteleminen lakkaa ja pitkä käärmeen ruumis lepää liikkumattomana tyyntyneillä laineilla.

Entä Ichtyosaurus? Onko se palannut meren syvyyteen luolaansa, vai näyttäytyyköhän se vielä vedenpinnalla?