XXXXV

Tähän loppuu nyt kertomukseni, joka on sellainen, etteivät sitä usko todeksi nekään, jotka eivät ole tottuneet epäilemään mitään asiaa. Mutta minä olen siihen jo edeltäkäsin valmistunut.

Strombolin kalastajat osoittivat meille kaikkea ystävällisyyttä, jota haaksirikkoon joutuneet voivat toivoa, ja lahjoittivat meille vaatteita ja ruokaa.

Pari vuorokautta odotettuamme pääsimme maltalaisessa purjeveneessä syyskuun 2 päivänä Messinaan, jossa muutaman päivän lepo virkisti meitä kaikista vaivoistamme ja rasituksistamme.

Perjantaina syyskuun 6 päivänä lähdimme ranskalaisessa postilaivassa Volturnossa matkaan, ja kolmen päivän perästä nousimme maihin Marseillessa, ajatellen ainoastaan yhtä asiaa, nimittäin tuota kirottua kompassia; tämä selittämätön seikka ei lakannut minua vaivaamasta. Syyskuun 11 päivän iltana tulimme Hampuriin.

En rupea selittämään Martan hämmästystä enkä Graübenin ihastusta.

— Nyt kun olet sankari, sanoi rakastettava morsiameni, ei sinun tarvitse enää lähteä luotani, Akseli!

Minä katsoin häneen, hän itki ja hymyili yht'aikaa. Saattaa arvata, miten suurta huomiota professori Lidenbrockin palaaminen herätti Hampurissa. Puhelias Martta oli lennättänyt uutisen hänen matkustuksestansa maan keskipisteeseen ympäri kaupunkia. Sitä ei kukaan tahtonut uskoa, ja vaikka professorin nähtiinkin palanneen kotiin, ei hänen matkaansa pidetty silti totena.

Mutta Hannun täälläolo ja kertomukset Islannista muuttivat vähitellen asian uskottavaksi.

Sedästäni tuli siis kuuluisa mies, ja minusta kuuluisan miehen veljenpoika, ja merkitseehän sekin aina jotakin. Hampurin kaupunkilaiset pitivät juhlan kunniaksemme. Johannaeumissa pidettiin julkinen kokous, jossa professori kertoi matkastansa, jättäen kuitenkin mainitsematta ne seikat, jotka olivat yhteydessä kompassimme kanssa. Samana päivänä hän luovutti Saknussemmin kirjoituksen kaupungin arkistoon lausuen mielipahansa senjohdosta, että useat seikat, jotka olivat voimakkaammat kuin hänen tahtonsa, olivat estäneet häntä seuraamasta islantilaisen matkustajan jälkiä maan keskipisteeseen asti. Hän oli kunniassansa kaino, ja sentähden hänen arvonsa nousi vielä enemmän.

Näin suuri kunnia tuotti hänelle tietysti kadehtijoita. Sellaisia hänelle karttuikin, ja kun hänen teoriansa, joka perustui tosiseikkoihin, vastusti tieteen otaksumaa maanalaisesta tulesta, niin hän kirjallisesti ja suullisesti kävi merkillistä sanasotaa kaikkien maiden oppineiden kanssa.

Minä puolestani en voi hyväksyä hänen teoriaansa maan jäähtymisestä. Huolimatta kaikesta siitä mitä olen nähnyt, olen vakuutettu siitä, että maan sisuksissa on tulta; mutta myönnän kyllä, että tähän asti selittämättömiksi jääneet seikat voivat luonnollisten ilmiöiden vaikutuksesta lieventää tätä lakia.

Kun näitä seikkoja juuri tutkittiin mitä kiihkeimmin, sai setäni kokea todellista surua. Huolimatta hänen rukouksistaan lähti Hannu Hampurista; tämä mies, jolle olimme kiitollisuuden velassa kaikesta, ei antanut meidän maksaa velkaamme. Hannulle tuli ikävä kotimaahansa Islantiin.

Me olimme kovin mieltyneet rehtiin linnustajaamme, emmekä suinkaan unhoita häntä, vaikka hän onkin poissa, sillä pelastihan hän henkemme; aion vielä kerran ennen kuolemaani käydä tervehtimässä häntä.

Lopuksi minun tulee mainita, että tämä matkustus maan keskipisteeseen herätti tavatonta huomiota koko maailmassa. Se painettiin ja käännettiin monelle kielelle, etevimmät sanomalehdet painattivat tärkeimpiä kohtia siitä, ja sen ihmeitä pohdittiin, niistä keskusteltiin, niitä väitettiin perättömiksi ja puolustettiin yhtä innokkaasti. Kumma kyllä, setäni sai eläessään nauttia koko ansaitsemansa kunnian, ja mr. Barnum esitti hänelle, että hän hyvin suuresta hinnasta antaisi näytellä itseään Yhdysvalloissa.

Mutta kaikessa tässä kunniassa oli yksi ikävä seikka, tahi pikemmin kiusa, nimittäin tuo ilkeä kompassijuttu, ja oppineelle miehelle mokoma selittämätön ilmiö muuttuu siveelliseksi kiusaksi. Mutta taivas soi sedälleni lopultakin häiriytymättömän onnen.

Eräänä päivänä, kun järjestelin hänen työhuoneessansa kivennäikokoelmaa, huomasin tuon merkillisen kompassin ja otin sen käsiini tutkakseni sitä.

Kuinka hämmästyinkään! Minulta pääsi huuto, ja professori kiiruhti luokseni.

— Mitä nyt? kysäisi hän.

— Kompassi!

— No entä sitten?

— Neula osoittaa etelää, eikä pohjoista.

— Mitä sanot?

— Katsokaa itse. Sen navat ovat vaihtuneet.

— Vaihtuneet!

Setäni katseli, vertaili ja hypähti viimein niin, että koko huone tärähti.

Äkkiä selkeni asia hänelle ja minulle!

— Tämä neula peijakas, huusi hän, niin pian kuin sai puhutuksi, on osoittanut etelää aina siitä asti kuin tulimme Cap Saknussemmiin?

— Niin, siltä näyttää!

— Sitten on erehdyksemme selitetty. Mutta mikä ilmiö aiheutti kompassin hairahduksen?

— Ei ole mikään sen selvempää.

— Selitäpä, poikaseni, sanasi!

— Tuo tulinen pallo, joka myrskyssä Lidenbrockin merellä muutti lautallamme raudan magneettiseksi, on aivan yksinkertaisesti vaikuttanut kompassiimmekin!

— Ahaa! nauroi professori, siis vain sähkön tekemä kepponen.

Tästä päivästä alkaen oli setäni onnellisin oppineista miehistä ja minä onnellisin aviomiehistä, sillä kaunis vierlantilainen tyttöni lakkasi olemasta holhottina talossamme ja sai korkeamman arvon, kun hänestä tuli sekä veljentytär että aviovaimo. Sen vain mainitsen, että hänen setänsä oli mainio professori Otto Lidenbrock, kaikkien viiden maanosan kaikkien oppineiden maantieteellisten ja mineralogien seurojen kirjeenvaihtajajäsen.