XIX

Seuraavana päivänä, tiistaina heinäkuun 2:sena, jatkettiin laskeutumista. Me kuljimme yhä vielä laavakäytävää, joka muodosti luonnollisia tasaisesti viettäviä rappusia, ikäänkuin kaltevia portaita, joita tavataan vanhoissa rakennuksissa. Siten laskeuduttiin kello 12.17 asti päivällä, jolloin saavutimme Hannun, joka oli seisahtunut vähää ennen.

— Vihdoinkin, sanoi setäni, olemme päässeet tämän savupiipun pohjaan.

Katsoin ympärilleni. Olimme tienhaarassa, josta alkoi kaksi tietä, kumpikin ahtaita ja pimeitä. Kumpaako nyt piti seurata? Sitä oli vaikea päättää.

Setäni ei tahtonut näyttää epätietoiselta minun eikä oppaankaan silmissä; hän osoitti siis idänpuolista käytävää, ja pian olimme kaikki kolme lähteneet sitä tietä.

Vaikea olisi muutoin ollut harkitsemalla päättää, kumpaako näistä seuraisi, sillä ei kummassakaan ollut mitään merkkiä, josta olisi voinut tehdä joitakin johtopäätöksiä; siinä täytyi jättäytyä kokonaan sattuman varaan.

Tämän uuden käytävän kaltevuus oli tuskin huomattava, ja sen läpileikkauspinta oli varsin erilainen. Joskus avautui eteemme jakso kaariholveja, jotka muistuttivat huippukaarisia goottilaisia kirkkoja. Keskiajan taiteilijat olisivat voineet täällä tutkia tämän rakennustyylin kaikkia muotoja. Etäämpänä jouduimme roomalaisten tynnyriholvien alle, joiden vahvat tukevat patsaat näyttivät taipuvan niiden painosta. Muutamin paikoin tuli näiden holvien sijaan ahtaita solia, ikäänkuin majavanpesiä, jotka pakottivat meidät kulkemaan ryömimällä ahtaiden aukkojen läpi.

Lämpö pysyi kohtuullisena. Ajattelin vastoin tahtoani sen voimaa siihen aikaan, kun Sneffelsin syöksemä laava-aine kulki tämän kanavan kautta, joka nyt oli niin hiljainen. Kuvittelin mielessäni, kuinka tuliset virrat murtuivat käytävän kulmiin, ja kuinka tulikuumat höyryt puristuivat kokoon tässä ahtaassa reiässä!

— Kunhan vain ei vuori vanhoilla päivillänsä rupeaisi hulluttelemaan! tuumin itsekseni.

Näitä tuumiani en ilmoittanut setä Lidenbrockille, sillä hän ei olisi ymmärtänyt niitä; hänen ainoa ajatuksensa oli vain mennä eteenpäin. Hän käveli, luisui, jopa kieriskeli eteenpäin, alati niin luottavaisena, että se oli suoraan sanoen ihmeteltävää.

Käveltyämme tuntematta suurtakaan väsymystä, olimme kello kuuden aikaan kulkeneet kaksi penikulmaa etelään päin, mutta tuskin neljättä osaakaan alaspäin.

Setäni antoi levähdysmerkin. Söimme paljoa puhumatta ja nukuimme liikoja miettimättä.

Varustuksemme yötä varten olivat varsin yksinkertaiset, ja matkapeite, johon kukin meistä kääriytyi makaamaan, oli ainoa vuoteemme. Ei tarvinnut pelätä kylmää eikä päällekarkausta. Matkustajat, jotka kulkevat Afrikan erämaissa tahi uuden mantereen aarniometsissä, ovat pakotetut vuorotellen valvomaan toisten maatessa; täällä sitävastoin oli täydellinen yksinäisyys; ei ollut villi-ihmisiä eikä petoja.

Aamulla heräsimme terveinä ja levänneinä. Matkaa jatkettiin laavatietä myöten kuten ennenkin, mutta oli tahdotonta tutkia maanlaatua niillä seuduilla, jossa kuljimme. Sen sijaan että tiemme olisi laskeutunut maan sisuksiin päin, se näytti kulkevan aivan vaakasuoraan; luulinpa huomanneeni, että se kohosi ylös maan pintaan päin. Tämä käytävän suunnan muuttuminen alkoi kello kymmenen aikaan olla niin huomattava, ja niin väsyttäväkin, että minun täytyi hiljentää käyntiäni.

— No, Akseli? kysyi professori malttamattomasti.

— En jaksa kulkea enää, vastasin minä.

— Mitä? Astuttuasi kolme tuntia oivallista tietä myöten?

— Oivallista kyllä, sitä en tahdo kieltää, mutta varmaan väsyttävää.

— Mitä? Kävellä alamäkeä!

— Eipä, kun nousta ylämäkeä, jos suvaitsette.

— Noustako ylöspäin! sanoi setäni kohottaen olkapäitään.

— Epäilemättä. Puolen tunnin ajan on kaltevuus vähentynyt, ja jos tällaista kulkua kestää vielä pitemmältä, niin tulemme varmaan takaisin Islantiin.

Professori pudisti päätään tahtomatta uskoa tätä todeksi. Koetin taas jatkaa keskustelua, mutta hän ei vastannut mitään, vaan antoi lähtömerkin. Näin varsin hyvin, ettei hänen äänettömyyteensä ollut muuta syytä kuin se, että hän oli hyvin huonolla tuulella.

Siispä otin uljaasti taakkani ja seurasin kiireesti Hannua, joka astui setäni jäljessä. Pidin kunnia-asianani, etten jäisi jälkeen, ja koetin varoa, ettei toverini pääsisi näkymättömiin; vapisin ajatellessani, että eksyisin tässä maanalaisessa harhasokkelossa.

Vaikka kulku tien kohoamisen kautta kävi yhä vaivalloisemmaksi, lohdutin itseäni sillä ajatuksella, että lähenin maan pintaa. Tämä toivo vahvistui joka askeleella, ja iloitsin ajatellessani, että saisin vielä nähdä pikku Graübenini.

Keskipäivällä tapahtui käytävän seinien ulkonäössä muutos, jonka minä huomasin siitä, että sähkövalon heijastus niistä väheni. Laavapeitteen jälkeen seurasi luonnollisia kallioita, jotka olivat kaltevina ja usein pystysuorinakin kerroksina. Me olimme keskellä siluurista kautta.[43]

— On selvää, sanoin minä, että nämä kerrostumat ovat muodostuneet toisella maailmankaudella liuskakivestä, kalkista ja hiekkakivestä! Me käännämme selkämme graniittipohjalle! Mehän teemme aivan kuin lähtisimme Hampurista Hannoverin kautta Lyypekkiin.

Olisi ollut parempi vaieta näistä huomioista, mutta innostukseni geologiaan oli suurempi kuin viisauteni, joten setäni kuuli puheeni.

— Mikä on hätänä? kysyi hän.

— Katsokaa, sanoin, ja osoitin hänelle hiekka- ja kalkkikivikerrosta, sekä ensimmäisiä merkkejä liuskakiven kaltaisista vuorilajeista.

— No entä sitten?

— Olemme tulleet sille maailmankaudelle, jolloin ensimmäiset kasvit ja eläimet syntyivät.

— Vai niin! Niinkö luulet?

— Mutta katsokaapa! Tarkastakaa, tutkikaa!

Pyysin professoria valaisemaan lampullansa käytävän seinää ja odotin, että hän sanoisi jotakin hämmästyksissään; mutta hän ei virkkanut sanaakaan, vaan jatkoi kulkuansa eteenpäin.

Oliko hän ymmärtänyt sanojani vai ei? Kävikö hänen kunnialleen setänä ja oppineena miehenä tunnustaa erehtyneensä valitessaan tämän itäisen käytävän, vai oliko hän päättänyt tutkia sen perille saakka? Se vain oli selvää, että olimme jättäneet laava-aineen kulkuväylän ja ettei tämä käytävä voinut viedä Sneffelsin ahjoon.

Kysyin itseltäni, enkö pannut liian suurta painoa tälle maakerroksien vaihtumiselle. Enkö pettänyt itseäni? Kuljimmehan todella niiden kalliokerroksien läpi, jotka ovat graniittipohjalla.

— Jos vain minä olen oikeassa, niin minun täytyy löytää joitakin ikivanhojen kasvien jätteitä, ja silloin asia on varma. Etsikäämme!

En ollut kulkenut sataakaan askelta ennenkuin silminnähtävät todistukset olivat edessäni. Siluurisella aikakaudella oli merissä enemmän kuin tuhatviisisataa eri kasvi- ja eläinlajia. Jalkani, jotka olivat tottuneet kovaan laava-aineeseen, polkivat nyt tomua, joka oli syntynyt ruohojen ja simpukkain jätteistä, ja seinillä näkyi selvästi jälkiä fucus- ja lycopodium-kasveista.[44]

Professori Lidenbrock ei voinut erehtyä näistä, mutta hän ummisti silmänsä jatkaen matkaansa yhtä kiireesti kuin ennenkin. Tämähän oli itsepäisyyttä, joka meni kaikkien rajojen yli, enkä voinut enää sitä kärsiä. Otin käteeni täydellisesti säilyneen näkinkengän kuoren, joka oli melkein samanlainen kuin nykyajan Oniscus,[45] menin sitten setäni luo ja sanoin hänelle:

— Katsokaa tätä!

— Niinpä näkyy, sanoi hän tyynesti, se on simpukan kuori, joka kuuluu trilobitien[46] hävinneeseen sukuun. Ei sen enempää!

— Mutta ettekö päätä sen johdosta...?

— Samaa kuin sinäkin? Päätän kyllä. Olemme jättäneet graniittipohjan ja laava-aineen kulkuväylän. Onpa mahdollista, että olen erehtynyt, mutta en ole siitä vakuutettu, ennenkuin olen päässyt tämän käytävän päähän.

— Se on oikein, setä, että teette niin, ja minä hyväksyisin menettelynne, jollei meitä uhkaisi vaara.

— Mikä sitten?

— Veden puute. — Meidän pitää jakaa se määrättyihin päiväannoksiin!