XI

Iltasella kävelin vähän aikaa pitkin Reykjavikin rantoja ja palasin aikaiseen, laskeusin levolle sänkyyni, joka oli tehty paksuista laudoista, ja nukuin kohta sikeästi.

Herätessäni kuulin setäni puhuvan innokkaasti viereisessä huoneessa; nousin heti, ja kiiruhdin hänen luoksensa.

Hän keskusteli tanskankielellä rotevan, vantteran nuoren miehen kanssa, joka näytti olevan erittäin väkevä. Hänen päänsä oli hyvin iso ja hänen silmissänsä, jotka mielestäni olivat älykkään näköiset, oli unelias katse; hänen pitkä tukkansa, jota Englannissa olisi sanottu punaiseksi, valui hänen voimakkaille hartioillensa. Tämän saarelaisen liikkeet olivat notkeat, mutta hän liikutti vain vähän käsiänsä, niinkuin sellainen henkilö, joka ei osaa tahi ei tahdo viittailla. Hän näytti hiljaiselta ja levolliselta, mutta ei välinpitämättömältä. Hänestä huomasi, ettei hän pyytänyt mitään muilta, että hän teki työtä oman mielensä mukaan, ja että hänen käsityksensä maailmanmenosta ei sallinut kummeksimista eikä levottomuutta. Nämä islantilaisen luonnonlaadun ominaisuudet huomasin siitä tavasta, miten hän kuunteli puhetoverinsa kiihkeätä sanatulvaa. Hän seisoi käsivarret ristissä liikkumattomana setäni innokkaasti puhuessa ja viittaillessa jos jollakin tavoin; tahtoessaan vastata kieltävästi hän vain pudisti päätään ja myöntääksensä hän vain nyökkäsi, mutta nämä liikkeet olivat niin vähäiset, että hänen pitkä tukkansa tuskin liikahti. Hän oli oikein saita, kun oli kysymyksessä liikuntojen säästäminen.

Nähdessäni tämän miehen en suinkaan olisi aavistanutkaan, että hän oli metsästäjä; tosin ei otus olisi häntä säikähtänyt, mutta käsittämätöntä oli silti, kuinka hän voi saavuttaa sen?

Tämä selvisi, kun Fridriksson selitti minulle, että tuo rauhallinen mies pyysi vain haahkatelkkiä, joiden untuvat ovat saaren suurin rikkaus. Haahkan untuvien kokoamiseen ei tarvitakaan paljon liikkuvaisuutta.

Kesän alkupäivinä alkaa haahkatelkkä tehdä pesäänsä rantakallioiden väliin niiden kaitaisten vuonojen rannoille, jotka halkovat Islannin rannikoita. Kun pesä on tehty, sisustaa lintu sen hienoilla höyhenillä, joita se nyhtää rinnastaan. Kohta sen jälkeen tulee linnustaja tahi oikeammin kauppias, ja ottaa pois untuvat pesästä, jolloin lintu alkaa työnsä uudelleen; kun naaras on repinyt kaikki untuvansa, tulee koiraksen vuoro. Mutta koska tämän suuremmilla ja kovemmilla höyhenillä ei kaupassa ole suurta arvoa, ei linnustaja enää otakaan pois poikien alustaa; pesä siis tulee valmiiksi, naaras munii munansa, pojat syntyvät ja seuraavana vuonna alkaa taas haahkanuntuvien saanti.

Koska haahkatelkkä ei valitse asuinpaikaksensa jyrkkiä kallioita, vaan tasaisia ja sellaisia, joille se helposti pääsee, niin islantilainen linnustaja saattaa hoitaa ammattiansa ilman suurta ponnistusta. Hän on maamies, joka ei kylvä eikä leikkaa eloansa, vaan kokoaa sen vain.

Tämän totisen, hitaan ja harvapuheisen miehen nimi oli Hannu Bjelke, ja hän tuli palvelukseemme Fridrikssonin puoltosanan perusteella. Hän oli tuleva matkaoppaamme; hänen käytöstapansa oli kummallinen vastakohta setäni käytökselle.

Kuitenkin he sopivat hyvästi kaupoista. Ei kumpikaan pitänyt lukua hinnasta, toinen oli valmis vastaanottamaan, mitä hänelle tarjottiin, toinen altis antamaan, mitä vaadittiin. Ei milloinkaan ole kauppaa helpommin tehty.

Sopimus oli, että Hannu sitoutui viemään meidät Stapi-nimiseen kylään, Sneffels-niemen etelärannalle, liki tulivuoren juurta. Maamatkaa oli noin kaksikolmatta penikulmaa, setäni arvelun mukaan parin päivän matka.

Mutta kun hän sai tietää, että oli kysymys tanskalaisista penikulmista, joissa on neljäkolmatta tuhatta jalkaa, piti hänen antaa perään laskuissansa, ja, huonoihin teihin katsoen, laskea matkaan seitsemän tahi kahdeksan päivää.

Setäni saisi käytettäväkseen neljä hevosta, kaksi hänelle ja minulle ratsuiksi ja kaksi kantamaan tavaroitamme. Hannu kulkisi tapansa mukaan jalkaisin. Hän tunsi täydellisesti tämän osan rantamasta ja lupasi viedä meidät lyhyintä tietä.

Hänen palveluksensa ei loppuisi tultuamme Stapi-kylään, vaan kestäisi se koko sen ajan, minkä setäni tarvitsi tieteellisiin tutkimusmatkoihinsa; hänellä oli palkkaa kolme taaleria viikossa. Mutta välttämättömäksi ehdoksi määrättiin nimenomaan, että tämä summa maksettaisiin hänelle joka lauantai-ehtoona.

Lähtöpäivä määrättiin kesäkuun 16 päiväksi. Setäni tahtoi antaa linnustajalle käsirahaa, mutta tämä epäsi sen yhdellä ainoalla sanalla.

— Jäljestäpäin, hän sanoi, ja professori tulkitsi tämän heti minulle.

Kun sopimus oli tehty, meni Hannu heti pois.

— Oivallinen mies, sanoi setäni, mutta hän tuskin ymmärtää sitä kummallista tehtävää, joka hänellä on edessä.

— Hän siis seuraa meitä aina — — —.

— Niin, Akseli, aina maan keskipisteeseen saakka.

Vielä oli jäljellä neljäkymmentäkahdeksan tuntia, jotka minun piti suureksi harmikseni käyttää valmistuksiin; panimme kaiken kykymme liikkeelle sovittaaksemme kaikki tavarat parhaiten, tieteelliset kojeet toiseen, aseet toiseen paikkaan, työkalut yhteen nippuun ja ruokatavarat toiseen.

Tieteelliset kojeemme olivat:

1:ksi. Sata-asteinen Eigelin lämpömittari, viivoitettu sataanviiteenkymmeneen asteeseen, mikä mielestäni oli joko liian paljon tahi liian vähän: liian paljon, jos lämpö kohoaisi niin korkealle, jossa tapauksessa tulisimme keitetyiksi; liian vähän, jos piti mitata kuumien lähteiden tai muiden sulien aineiden lämpöä.

2:ksi. Manometri eli ilman paineen mittari, jolla voitiin mitata suurempaa painetta kuin ilman paine meren pinnan kohdalla. Tavallinen ilmapuntari ei todella olisikaan riittänyt, sillä ilman paine tietysti lisääntyisi samassa suhteessa kuin laskeutuisimme maan pinnan alle.

3:ksi. Geneveläisen Boissonnas nuoremman tekemä kronometrikello, tarkoin asetettu Hampurin puolipäiväpiirin mukaan.

4:ksi. Kaksi inklinationi- ja deklinationi-kompassia.

5:ksi. Yökiikari.

6:ksi. Kaksi Ruhmkorffin konetta, jotka sähkövirran voimasta kehittivät tasaisen ja riittävän valon; kojeen saattoi kantaa mukanansa.[31]

Aseinamme oli kaksi kivääriä Purdley Moore ja Kumppanien tehtaasta sekä kaksi Coltin revolveri-pistoolia. Mitähän varten näitä aseita otettiin mukaan! Eihän luullakseni tarvinnut pelätä villi-ihmisiä eikä petoeläimiäkään? Setäni piti yhtä tarkan huolen aseistaan kuin tieteellisistä kojeistaankin, erittäinkin pumpuliruudista, joka ei pahene kostumisesta ja on paljoa voimakkaampaa kuin tavallinen ruuti.

Työkalumme olivat: kaksi rautakankea, kaksi kivikuokkaa, silkkiset portaat, kolme rautakärkistä keppiä, kirves, vasara, tusina rautaisia kiiloja ja rengaspäisiä ruuveja, sekä pitkiä solmuköysiä, jotka kaikki yhteensä muodostivat suuren kuorman, portaatkin kun olivat 300 jalan pituiset.

Lopuksi oli vielä ruokatavaroita, jotka eivät vieneet paljon tilaa, mutta joita oli kuitenkin riittävästi, sillä tiesin, että meillä oli säilykelihaa ja kuivattua leipää kuudeksi kuukaudeksi. Ainoa juoma-aine matkaeväissämme oli viina, vettä ei ollut ollenkaan; meillä oli kuitenkin suuria pulloja, ja setäni luotti siihen, että löytäisimme lähteitä, joista voisimme täyttää pullomme; turhaan koetin huomauttaa, että ne kenties olisivat kelvottomia tahi kuumia tahi ettei niitä olisi ollenkaan.

Tehdäkseni täydellisen luettelon tavaroistamme tahdon mainita kuljetettavan apteekin, jossa oli tylppäkärkisiä saksia, lastoja luun taittumisen parantamista varten, haavasiteitä ja hauderiepuja, laastarilappuja, suoneniskuvehkeet, — kaikki hirveitä kaluja; sen lisäksi kokoelma pulloja, joissa oli dextriiniä, haavaa lääkitsevää väkiviinaa, etikkahappoista lyijyhappeumaa, eetteriä ja ammoniakkia — kaikkityyni tavaroita, jotka olivat sangen peloittavia — ja viimeksi laitteet Ruhmkorffin koneisiin...

Setäni ei unohtanut varustaa itselleen tupakkaa, ampumaruutia ja taulaa, sekä nahkaista vyötä, jonka hän piti vyöllänsä ja jossa hänellä oli melkoinen määrä kulta-, hopea- ja paperirahaa. Työkalujen joukossa oli myös kuusi paria vahvoja kenkiä, jotka oli tehty vedenpitäviksi tervansekaisella kautsukkivoiteella.

— Tällä tavoin vaatetettuina ja varustettuina ei meitä mikään estä kulkemasta kauaksi, sanoi setäni.

Näitä erilaisia tavaroita kokoon pannessamme kului meiltä koko päivä. Ehtoolla söimme illallista kreivi Trampen luona, Reykjavikin pormestarin ja tohtori Hyaltalinin, saaren etevän lääkärin, seurassa. Fridriksson ei ollut kutsuttujen vieraiden joukossa. Sittemmin sain tietää, että kuvernööri ja hän olivat eri mieltä jostakin hallintokysymyksestä ja että he eivät sentähden seurustelleet. En siis ymmärtänyt sanaakaan siitä mitä lausuttiin näissä puoleksi virallisissa pidoissa; sen vain panin mieleeni, että setäni puhui koko ajan.

Seuraavana päivänä, kesäkuun 15:ntenä, lopetettiin valmistukset. Isäntämme teki professorille suuren palveluksen lahjoittaessaan hänelle Islannin kartan, joka oli verrattomasti parempi kuin Hendersonin tekemä; sen oli Olavi Nikolaus Olsen tehnyt Scheel Frisacin maanmittaustöiden ja Björn Gumlaugsonin topografisien mittauksien perusteella mittakaavassa 1:480000, ja Islannin oppinut seura oli kustantanut sen. Se oli kivennäisten tutkijalle varsin kallisarvoinen paperi.

Viimeinen ilta kului ystävällisesti keskustellessa Fridrikssonin kanssa, johon minä suuresti miellyin, ja sitten seurasi jotenkin rauhaton uni, ainakin minun osaltani.

Kello viisi aamulla heräsin neljän hevosen hirnumiseen, jotka tepastelivat ulkona ikkunani edessä. Pukeuduin pian ja menin kadulle, jossa Hannu paraikaa asetteli viimeisiä tavaroitamme hevosten selkään, niin sanoakseni liikkumatta, vaikka hän toimitti tehtävänsä erittäin taitavasti. Setäni piti enemmän melua kuin teki hyötyä, eikä matkaopas näyttänyt pitävän lukua hänen määräyksistänsä.

Kello kuusi oli kaikki valmiina, ja Fridriksson paiskasi meille kättä jäähyväisiksi. Setäni kiitti häntä sangen sydämellisesti islannin kielellä hänen erinomaisesta vieraanvaraisuudestansa. Mitä minuun tulee, niin lausuin parhaalla latinallani sydämelliset jäähyväiset, jonka jälkeen nousimme satulaan ja Fridriksson lausui viimeisenä jäähyväistervehdyksenään seuraavan värssyn, jonka Vergilius näyttää kirjoittaneen meille matkustajille, jotka emme tunteneet tietämme: