XXIII

Tunnin ajan koetin täydellisesti pyörällä päästäni miettiä niitä syitä, jotka voivat saada hiljaisen linnustajan poistumaan, ja toinen toistansa mielettömämpi ajatus syntyi aivoissani. Luulin jo tulevani hulluksi!

Mutta vihdoinkin kuului jalkojen töminää käytävän syvyydestä ja Hannu tuli taas ylös. Heikkoa valoa alkoi näkyä seinillä, tulvahtaen viimein esiin käytävän aukosta. Hannu tuli näkyviin.

Hän meni setäni luo, laski kätensä hiljaa hänen olkapäällensä ja herätti hänet. Setäni nousi ylös.

— Mitä nyt? kysyi hän.

— Vettä! vastasi linnustaja.

Voisinpa luulla, että jokainen, tuntiessaan ankaraa kipua, muuttuu polyglotiksi, joka ymmärtää kaikki kielet. Minä en ymmärtänyt sanaakaan tanskan kieltä, mutta käsitin kuitenkin vaistomaisesti Hannun sanat.

— Vettä! Vettä! huusin, taputtaen käsiäni ja viittaillen kuin hullu.

— Vettä! lausui taas setäni. Missä? kysyi hän islannin kielellä.

— Alhaalla, vastasi Hannu.

— Missä? Alhaalla! Ymmärsin kaikki. Tartuin linnustajan käsiin ja puristin niitä; hän katsoi vain tyynesti minuun.

Emme kauan siekailleet, ja kohta kuljimme käytävää, joka kävi yhä jyrkemmäksi.

Tunnin kuluttua olimme kulkeneet noin tuhat syltä ja tulleet paria tuhatta jalkaa alemmaksi.

Tällöin kuulin selvästi eriskummallisen äänen graniittiseinän läpi, jonkinlaisen kumisevan pauhinan, ikäänkuin kaukaisen ukkosen jyrinän. Kun ensimmäisen puolen tunnin kuluessa emme löytäneetkään puheena olevaa vesilähdettä, tunsin taas ahdistavaa tuskaa, mutta setäni ilmoitti silloin syyn jyrinään, jonka kuulimme.

— Hannu ei ole pettynyt, sanoi hän, pauhu, minkä kuulet, on puron kohinaa.

— Puron! huusin minä.

— Epäilemättä: maanalainen virta kulkee lähellämme!

Toivon elähdyttäminä kiirehdimme kulkuamme. En tuntenut enää väsymystä. Jo pelkkä veden kohina elähdytti minua. Se lisääntyi huomattavasti; virta, joka oli kulkenut yläpuolellamme, pauhasi nyt vasemmanpuolisen seinän sisällä. Koettelin usein seinää, toivoen huomaavani jotakin hikoilemista tahi kosteutta, mutta turhaan. Vielä kului puoli tuntia ja puoli penikulmaa kuljettiin.

Nyt minulle selvisi, että linnustaja, erottuaan meistä, ei ollut tutkinut matkaa tätä etäämmäksi. Vuorelaisille ja veden etsijöille ominaisella vaistolla hän "tunsi" tämän virran kallion läpi, mutta hän ei varmaankaan ollut nähnyt tätä arvaamattoman kallisarvoista nestettä, eikä ollut sillä sammuttanut janoansa.

Pian huomasimme, että jos kulkisimme vielä etäämmäksi, joutuisimme loitommaksi virrasta, jonka pauhina alkoi heikontua heikontumistaan.

Silloin käännyimme takaisin. Hannu seisahtui juuri sille paikalle, missä virta tuntui olevan meitä lähinnä.

Istahdin muurin viereen; vesi virtasi tavattoman vuolaana kahden jalan päässä minusta, mutta kivinen seinä erotti meidät siitä.

Ajattelematta ja miettimättä, olisiko mitään keinoa saada tätä vettä, jättäysin silmänräpäykseksi epätoivon valtaan.

Hannu katsoi minuun ja luulinpa näkeväni hymyn hänen huulillansa.

Hän nousi ja otti lamppunsa; seurasin häntä. Hän kulki seinää kohti; katsoin häneen. Hän painoi korvansa kuivaa kalliota vastaan ja kuljetti päätään hitaasti pitkin seinää kuunnellen tarkasti. Ymmärsin hänen hakevan juuri sitä paikkaa, mistä virran pauhina kuului selvimmin, ja tämän paikan hän löysi vasemmalta sivuseinältä, kolmen jalan korkeudella maasta.

Tunsin itseni sangen liikutetuksi enkä uskaltanut arvaillakaan, mitä linnustaja aikoin tehdä; kiittelin häntä ylenmäärin, kun näin hänen tarttuvan rautakankeen puhkaistakseen sillä kallion.

— Pelastetut! huusin minä.

— Niinpä kyllä, huusi setäni innoissaan, Hannu on oikeassa. Kiitos olkoon uljaan linnustajamme! Itse emme olisi keksineet tätä keinoa!

Sen kyllä uskon! Sellainen keino ei olisi koskaan juolahtanut meidän mieleemme, vaikka se olikin varsin yksinkertainen, sillä oli kovin vaarallista hakata kuokalla tätä seinää. Maa olisi voinut ruveta vierimään ja olisi haudannut meidät! Ja jos virta vielä tempaisi meidät mukaansa syöstessänsä kallion läpi! Nämä vaarat eivät suinkaan olleet luuloteltuja, mutta ei vierimisen tahi tulvan pelko voinut enää pidättää meitä, ja meidän janomme oli niin suuri, että sitä sammuttaaksemme olisimme kaivaneet vaikka valtameren pohjan puhki. Hannu ryhtyi tähän työhän, joka ei olisi sujunut sedältäni eikä minulta. Me olisimme jyskyttäneet malttamattomasti, ja kivi olisi mennyt pieniksi kappaleiksi kuokan edessä. Rauhallinen ja älykäs oppaamme sitä vastoin jyskytteli kiviseinää lakkaamatta hiljaisella sysäyksellä, mutta taajaan, ja teki siten kuutta tuumaa avaran aukon. Kuulin virran pauhun kovenevan, ja minusta oli ikäänkuin virkistävä vesi jo olisi huuliani kostuttanut.

Pian oli rautakanki tunkenut pari jalkaa kiven sisään. Työtä oli kestänyt toista tuntia ja minä voihkailin malttamattomuudesta! Setäni tahtoi ryhtyä tehokkaampiin keinoihin; saatoin töintuskin hillitä häntä, ja hän tarttui jo rautakankeensa, kun silloin äkkiä kuului suhinaa ja esiin syöksi vesisuihku, joka taittui vastapäätä olevaan seinään.

Hannu, joka oli sysäyksestä melkein kaatua, ei voinut pidättää tuskanhuutoa, ja käsitin syyn siihen, kun pistin käteni esiin suihkuavaan veteen, ja sitten vuorostani päästin hätäisen huudon — vesi oli kiehuvan kuumaa.

— Sadan asteen lämpöistä vettä! huusin minä.

— No! kylläpähän jäähtyy! vastasi setäni.

Käytävä tuli höyryä täyteen ja samalla muodostui puro, joka katosi maanalaisiin koukerteleviin rotkoihin; ja vähän ajan kuluttua me ensi kerran siitä ryyppäsimme.

Mikä nautinto! Mikä sanomaton suloisuus! Mitä vettä tämä oli? Mistä se tuli? Se oli meistä samantekevää, se oli vain vettä, ja vaikka se vielä oli lämmintä, niin se palautti meihin henkemme, joka oli meistä lähtemäisillään. Join lakkaamatta, en edes maistellutkaan. Vasta vähän aikaa sitä nautittuani huusin:

— Tämähän on raudansekaista vettä!

— Oivallista vatsalle, vastasi setäni, ja erittäin vahvistavaa. Tämä on yhtä terveellistä kuin jos matkustaisi terveyslähteille Spaahan tahi Töplitziin!

— Ah! kuinka tämä on hyvää!

— Sen kyllä uskon; tämä vesi virtaa kahden penikulman syvyydestä maanpinnan alapuolella. Se maistuu melkein kirjoitusmusteelle, joka ei olekaan niin pahanmakuista. Hannu on nyt tehnyt meille hyvän työn ja ehdottaisin siis, että annamme hänen nimensä tälle terveyspurolle.

— Oikein! huusin minä.

Ja nimi Hannun-puro hyväksyttiin heti.

Hannu ei tullut tuosta juuri ylpeämmäksi, ja kohtuullisesti virvoitusta nautittuaan istui hän nurkkaan yhtä levollisena kuin ennenkin.

— Älkäämme nyt antako tämän veden vuotaa kuiviin, sanoin minä.

— Mitäpä sen tukkeamisesta olisi hyötyä? sanoi setäni. Luulen, että se tulee ehtymättömästä lähteestä.

— Mitä se meihin kuuluu? Täyttäkäämme säkkimme ja pullomme ja koettakaamme sitten tukkia reikää.

Neuvoani seurattiin. Hannu koki tukkia reikää kivillä ja vaatekappaleilla; mutta sepä ei ollutkaan helppoa, sillä vesi poltti hänen käsiänsä ja syöksyi esiin niin kovalla vauhdilla, että kaikki ponnistuksemme olivat hyödyttömät.

— Aivan selvästi, sanoin minä, ovat tämän puron säiliöt sangen korkealla, päättäen veden voimasta.

— Epäilemättä, vastasi setäni; vesi, joka tulee kolmenkymmenen kahden tuhannen jalan korkeudesta, painaa tuhannen atmosferin painolla. Mutta nyt päähäni juolahti ajatus!

— Mikä?

— Minkätähden tahdomme väkisin tukkia tämän reiän?

— Sentähden että — — —

Minä en todellakaan keksinyt oikein pätevää syytä.

— Onko meillä varmuutta siitä, että taas saamme pullomme täyteen, kun ne tulevat tyhjiksi?

— Ei suinkaan.

— No antakaammepa sitten veden virrata! Se virtaa luonnon lain mukaan alaspäin ja on meillä johdattajana, samalla kun se matkalla virkistää meitä!

— Sepä oli älykäs keksintö! huusin minä, ja kun meillä on tämä puro johdattajana, niin ei ole mitään syytä pelätä, ettemme onnistuisi aikeissamme.

— Ahaa! Niinkö luulet, poikaseni? sanoi professori nauraen.

— En ainoastaan luule, vaan olen siitä vakuutettukin.

— Malta hiukkasen. Alkakaamme uusin voimin, kun olemme muutaman tunnin levänneet.

Unohdin todellakin, että oli yö, mutta kronometri muistutti meitä siitä, ja kohta vaivuimme kaikki virvoittuneina sikeään uneen.