XXVI

Täytyy tunnustaa, että kaikki oli tähän asti käynyt hyvin, ja että olisin tehnyt väärin, jos olisin valittanut. Jos vain vaikeuksien "keskimäärä" ei lisääntyisi, niin me varmaan voisimme saavuttaa tarkoituksemme. Ja mikä kunnia tästä koituisi meille! Olin jo tottunut täydellä todella ajattelemaan näin à la Lidenbrock. Olikohan tämä seuraus niistä oudoista olosuhteista, joissa elin? Kenties.

Jyrkemmät rinteet, muutamat oikein hirvittävät jyrkänteet, veivät meidät muutaman päivän kuluessa syvälle maan sisimmäiseen ytimeen. Eräänäkin päivänä pääsimme puolitoista ja parikin penikulmaa lähemmäksi keskipistettä. Se oli vaarallista alaslaskeutumista, jossa Hannun taitavuus ja ihmeteltävä pelottomuus oli meille suureksi hyödyksi. Karskiluontoinen islantilainen pani henkensä alttiiksi käsittämättömän välinpitämättömästi, ja hänen avullansa suoriuduimme monista vaarallisista paikoista, joista yksinämme emme olisi päässeet ehjin nahoin.

Hannun vaiteliaisuus eneni päivä päivältä, ja luulenpa, että se tarttui meihinkin. Ulkonaisilla esineillä on todellakin vaikutusta meidän aivoihimme, ja se, joka sulkeutuu neljän seinän sisäpuolelle, kadottaa viimein taidon yhdistää ajatuksia ja sanoja. Kuinka monet yksinäisissä kammioissa istuvat vangit ovat tulleet tylsäjärkisiksi, jopa hulluiksi siitä syystä, että heiltä puuttui ajatusvoiman harjoitusta!

Edelläkuvattua keskusteluamme seuraavina kahtena viikkona ei tapahtunut mitään mainittavampaa.

Muistiini on tarttunut vain yksi tärkeä tapaus, jonka pienimmätkin seikat ovat lähtemättömästi painuneet mieleeni.

Elokuun 7 päivänä oli meidän alituinen laskeutumisemme vienyt meidät kolmentoista penikulman syvyydelle, s.o. yläpuolellamme oli kolmetoista penikulmaa kallioita, valtameriä, mantereita ja kaupunkeja. Laskujemme mukaan meidän piti olla noin 200 penikulmaan päässä Islannista.

Tuona päivänä käytävä vei vähemmän viettävään suuntaan.

Minä astuin edellä. Setäni kantoi toista Ruhmkorffin konetta, minä toista. Käydessämme tarkastelin graniittikerroksia.

Yhtäkkiä, kun sattumalta katsahdin taakseni, huomasin olevani yksin.

— No hyvä! ajattelin, minä olen astunut liian kiivaasti, tahi kenties setäni ja Hannu ovat seisahtuneet matkalla; minun täytyy etsiä heitä. Kaikeksi onneksi ei tie ole kovin jyrkkä.

Käännyin takaisin, ja kuljin neljänneksen tuntia. Katselin ympärilleni, ei näkynyt ketään. Huusin; ei kuulunut vastausta. Ääneni hukkui siihen moninkertaiseen kaikuun, jonka se herätti.

Aloin käydä levottomaksi, ja kauhunväreet karmivat selkäpiitäni.

— Vähän rauhallisuutta vain! sanoin kovalla äänellä; olen vakuutettu siitä, että löydän toverini. Kahta tietä ei ole! Minä olen heidän edellänsä; käännyn siis takaisin. Puolen tuntia kuljin taas ylöspäin; kuuntelin, eikö minua huudettaisi, sillä tässä tiiviissä ilmassa kuuluisi ääni pitkän matkan päähän; mutta syvä äänettömyys vallitsi äärettömässä käytävässä.

Seisahduin voimatta uskoa tätä todeksi; sen kyllä myönsin, että olin eksynyt, vaan en sitä, että olin suuressa vaarassa. Kun on joutunut eksyksiin, niin oikea tie löytyy jälleen.

— Annapas olla, sanoin taas; koska ei ole muuta kuin yksi tie, jota toverini kulkevat, niin minun täytyy löytää heidät; minun tarvitsee vain kulkea pitemmälle ylöspäin, jolleivät he, kun eivät näe minua ja ehkä unhottivat, että minä kuljin heidän edellänsä, ole saaneet samaa tuumaa päähänsä kuin minäkin, ja siis kääntyneet takaisin. Mutta siinäkin tapauksessa minun pitäisi löytää heidät, jos vain kiiruhdan. Sehän on selvää!

Toistelin itsekseni näitä viimeisiä sanoja, jotka eivät kuitenkaan voineet rauhoittaa mieltäni.

Silloin heräsi minussa epäilys: olinkohan todellakin heidän edellänsä? Tottahan toki! Hannu seurasi minua ja kulki setäni edellä. Olihan hän seisahtunutkin kerran muutamaksi silmänräpäykseksi korjaamaan kantamustaan, ja tämä tapaus johtui mieleeni. Luultavasti olin juuri sillä hetkellä kulkenut eteenpäin.

— Sitäpaitsi, ajattelin, minun on mahdotonta eksyä, sillä minulla on johdattaja tässä sokkelossa, erehtymätön opas, nimittäin uskollinen puromme. Kun vain seuraan puroa ylöspäin, niin varmasti löydän toverieni jäljet.

Nämä ajatukset antoivat minulle uutta rohkeutta ja päätin lähteä matkaan kadottamatta silmänräpäystäkään.

Kuinka siunasinkaan setäni aavistusta, kun hän kielsi linnustajaa tukkimasta reikää, jonka tämä oli tehnyt kiviseinään! Nyt tämä hyväätekevä lähde, virvoitettuansa meitä matkalla, johdattaisi minua maan sisuksessa suikertelevien rotkojen kautta.

Mutta ennenkuin lähdin ylöspäin, arvelin, että peseytyminen tekisi minulle hyvää.

Kumarruin sentähden kastellakseni pääni Hannun purossa.

Mutta suuri oli hämmästykseni!

Edessäni oli kuiva ja tasainen kallio! Puro ei enää virrannutkaan jalkojeni juuressa.